Okei, oon jo melkein vuorokauden miettinyt mun taustaa. Sitä mikä teki musta sen mitä mä oon nyt. Yhden huomattavan asian mä huomasin: mua on kiusattu lähestulkoon aina. Mä en ees muista tarkalleen ottaen kuinka kauan mua on kiusattu, mutta vähintään eskarista asti. Mä oon lukenu todella paljon tekstejä kuinka kiusaaminen on päätynyt itsemurhaan. Ite oon harkinnu itsemurhaa monta kertaa, ja monesti (laskujen mukaan 5 kertaa) oon meinannu sen tehdä, mutta oon kuitenkin päättänyt olla tekemättä sitä. Mulla on syy elää. Mä uskoin joskus et mä en oo tarkotuksella täällä, koska muutenhan mua ei kiusattais. Ainoo lohtu noina aikoina jonka mä sain oli eläimet, kaverit, perhe ja kirjoittaminen. Ite en oo koskaan kiusannu, koska mulla on niin paljon kokemusta siitä miltä se tuntuu. Enkä mä halua kellekkään muulle tätä yhtä pahaa oloa ku mitä mulla on. Enkä todellakaan haluais et kukaan muu joutus kokemaan sen kaiken saman minkä mä oon joutunu kokemaan. Mä myönnän, toi kuulostaa just sellaselta et sanoisin ettei kukaan ois voinu kokee yhtä pahaa tai pahempaa, mutta sitä se ei ole. Jokaikinen päivä nuoret ympäri maailmaa kokee todennäköisesti vielä pahempaa ku mä, jokaikinen päivä ympäri maailmaa joku kiusattu tekee itsemurhan.
Niin, itsemurha on aina säväyttävä ja siinä vaiheessa kysellään, mistä se johtuu. Useimmiten syynä on jonkinlainen kiusaaminen. Ihmisten pitäis antaa olla just sellasia kuin ne on, hyväksyä ne sellaisina, eikä kiusata siitä mitä ne on sillä hetkellä tai siitä mitä ne oli joskus. Jos jaksatte ja haluatte lukea mun tarinan, lukekaa eteenpäin, jos ette jaksa ja halua, voitte lopettaa koska joka tapauksessa mä sen kerron tohon.
Eskarin alkaessa mä olin 5-vuotias, pian 6 vuotta täyttävä iloinen, positiivinen ja todella ujo tyttö. Mä kävin eskarin Ruovedellä pienessä sivukylän koulussa, Väärinmajan ala-asteella. Mun lisäksi sillä luokalla oli 7 poikaa, joten musta tuli jo silloin hieman poikamainen vaikka yritinkin liikkua vuotta vanhempien tyttöjen kanssa. En mä kuitenkaan koskaan tullut niiden kanssa hyvin toimeen, kai ne piti mua liian lapsena. Eskarissa mua kiusattiin mun ujouden takia. Vanhemmat pojat oli aina tönimässä mua ja sanallista kiusaamistakin esiinty koska mä en osannu ujouteni takia puolustautua. Tätä jatku kolmoseen asti. Silloin mä aloin pyörimään kokoajan poikien kanssa. Tai no, aina välillä mä halusin olla yksin ja välillä tyttöjen kanssa. Yleensä silloin ku mä olin yksin mä itkin, koska vaikka mä olin voittanu suurimman osan mun ujoudesta ja alkanu pyörimään poikien kanssa, osa vanhemmista, sekä siinä vaiheessa myös nuoremmista pojista koska ne ei päässy mukaan, kiusas mua. Pari tapausta muistan yhtä elävästi ku ne ois vasta eilen tapahtunu: olin muistaakseni eskarissa tai ykkösellä, en muista mutta en kuitenkaan vielä osannu kunnolla luistella. Me oltiin liikuntatunnilla luistelemas ja vuotta tai kahta vanhempi poika joka paino varmasti lähes tuplasti mun painon sillon litisti mut jääkiekkokaukalon seinää päin. Ei oo tehny oikeen koskaan hirveesti mieli sen takia luistella kaukalois, eikä kyllä oikeen muutenkaan. Toinen tapaus oli ku olin muistaakseni kakkosella, mulla oli muuten helppoa koulussa ja ymmärsin asiat mutta mulla oli hirveet vaikeudet päässälaskujen kanssa. Joten kaikki alko syrjimään mua ja sano että ne haluaa ihmisiä jotka osaa laskea mukaan leikkeihin vaan. Se ihmetyttää mua vieläkin koska mulla oli ala-asteella matikka aina niin hyvä, pari niistä keitä siinä porukassa pyöri pyys multa apua matikan tunneilla, joten kai se oli vaan koska mä oon mä.
Nelosen puolesvälis me muutettiin Jalasjärvelle ja aattelin että vihdoin se kiusaaminen loppuis, kyllähän ne ensimmäiset puol vuotta olikin mukavia mutta sitten se kiusaaminen alko taas. Mä en tiedä mistä se johtu, mutta kaikki alko sen jälkeen kun mä olin ollu äiteen kaverin kautta yhen tv-mainoksen koekuvauksisssa Helsingissä. Sillon mä aattelin et mus on jotain vikaa, mutta kun mä tajusin et kaikki ala-asteen tytöt vihas mua ilman mitään syytä minkä mä oisin tienny, mä aloin taas pyörimään poikien kanssa. Kyllä ne tytöt sitten pikkuhiljaa about 4 kuukauden vihaamisen ja syrjinnän jälkeen alko taas tulla mukaan kuvioihin. Kutosellakaan mua ei juurikaan kiusattu, keväästä jonkin verran mikä tuntu mussa kaikkein suurimmin koska mä olin just saapunu sillon murrosikään, ne kaikki miten ne haukku mua silloin, heitteli mun lapasia&pipoa talvella ja miten kun mulla oli kepit syksystä vaan vei niitä eikä palauttanu sillon ku pyysin, ne kaikki vaan satutti mua niin paljon koska mun tunteet oli niin herkällä mussa tapahtuvan muutoksen takia.
Mä sain lasit kesälomalla ennen seiskaluokan alkua, eikä se ainakaan auttanu mun ulkonäköpaineita tai sitä kuinka paljon mä vihasin itseäni entuudestaan kiusaajien sanojen perusteella. Seiskan alkaessa elokuussa mä aloin meikkamaan, pelkkää ripsaria koska se ei sotinut pahasti mun silloista periaatetta "meikkiä käyttää vaan ne jotka ei kestä ulkonäköään yhtään" vastaan. Sen mä olin oppinut Roopelta, joka tuohon aikaan oli muuttanu jo pois kotoa. Aluksi mä aattelin että mä käännän selän menneisyydelleni ja etten enää antaudu siihen että mua kiusataan. No, se vähän epäonnistu. Musta on kerrottu paljon juoruja kylällä joista jokasessa on korkeintaan 1% totuutta mukana, mua on haukuttu, mua on tönitty, mua on kiusattu lähes jokaisella mahdollisella tavalla. Kun melkein kaikille selvis et mä viiltelen, ne alko kiusaamaan mua lisää asiasta tajuamatta että mä olin jo aivan rikki. Jo se että mulle tärkeä koira oli lopetettu seiskan syksyllä samaan aikaan kun mä olin koulussa, ja se että mulle tärkeä isomummi ei ollu kuollessaan enää muistanu mua vaan sekottanu mut mun äitiin oli saanu mut sekaisin. Ne on ollu mun elämän ainoot hautajaiset, ja mä muistan ne tosi hyvin vaikka tapahtumasta on jo lähes 6 vuotta täynnä.
Mua kiusataan edelleen, ei ehkä enää niin suoraan kuin mitä aiemmin on kiusattu, mutta sen verta et mä huomaan ja tiedostan sen itse. Mä tiedän että mun ei kannata enää edes yrittää ottaa aurinkoa koska mä oon niin täynnä arpia ettei se näyttäis yhtään hyvältä. Ja kaiken tän ajan mä oon jaksanut uskoa parempaan huomiseen, siihen että joku päivä tää kaikki paska loppuu ja mä löydän myös onnen. Mä tiedän että mun isomummi on taivaassa ja mä toivon että se suojelee mua sieltä samalla tavalla ku mitä se autto talvi- ja jatkosodassa lottana toimien haavoittuneita. Se eli vähän päälle 90-vuotiaaks, ja mä toivon että mä pääsen itse edes lähelle sitä samaa ikää, koska mä haluan elää, vaikka tällästä paskaa elämääkin niin kauan kun mä tiedän etten mä oo yksin, että mulla on edes joku joka välittää musta. Mä tiedän taustani, mä tiedän vanhempieni hyvin samankaltaiset taustat (mulla on masennus periytynyt isältä ja sen puolelta sukua, äidiltä mulla on taipumuksena tulla pakkovimmainen laihdutus keinolla millä hyvänsä stressitilanteiden koittaessa ja pahan olon purkaminen millä tahansa) ja mä tiedän että mä joudun elämään näiden asioiden kanssa koko loppuelämäni. Mä en pääse eroon kiusaamisesta, enkä siitä että mua ja monia muita on kiusattu. Mutta mä voin yrittää kääntää selkäni tällä kertaa lopullisesti asialle ja olla välittämättä edes sitä pientä minkä mä nyt välitän kun mua kiusataan.
Ja mä tiedän että mua todennäköisesti tullaan haukkumaan säälinhakijaks tän tekstin perusteella, mutta mä en aio välittää, koska mulla on oikeus kirjottaa just siitä mistä mä haluan (kuhan en ketään hauku yms) mun omaan blogiin. Mulla on oikeus siihen kuten kaikilla muillakin. Ja sitä oikeutta te ette vie multa naureskelemalla mun teksteille, mä en tätä aio lopettaa sen takia koska se auttaa mua purkamaan omia ajatuksiani, ja koska mä tykkään tästä, mä tykkään kirjottaa ja sen takia mä kirjotan mun omiin tapahtumiin perustuvaa kirjaa lisänään fiktiota. En siksi että mä haluaisin muiden pitävän musta, vaan koska mä pidän siitä itse, mä nautin kirjoittamisesta.
