#metoo

"On olemassa asioita,

niin kipeitä ja vaikeita,

ettei niistä puhumalla selviä."

Egotrippi-Matkustaja

Aikoinaan lapsena mietin, että miten muka voisi olla olemassa asia, joka ei selviä puhumalla. Asioista puhuminen auttaa aina. Opin asian myöhemmin kantapään kautta, kokemalla asian, josta ei selviä puhumalla. Tai oikeastaan kyseisen asian opetti eräs entisistä poikaystävistäni. Oon jo pitkään halunnut kertoa tästä - ja nyt puhutaan jo vuosista. Oon monesti avannut kirjoituskentän ja yrittänyt kirjoittaa. Oon monesti myös pistänyt kameran päälle kertoakseni asiasta vaihtoehtoisesti youtuben puolella. Mutta joka kerta jokin on saanut mut jättämään asian kesken. Jälkikäteen ajateltuna syy on mahdollisesti ollut se, etten ollut valmis kertomaan. Olin sysännyt kaikki muistot ja ajatukset asiasta jonnekin syvälle aivojen perukoille, mistä en halunnut kaivaa niitä pois käsitelläkseni asiaa.

Nyt en enää voi tehdä niin. Kyse ei ole siitä ettenkö haluaisi, en vain enää pysty. Muutama päivä takaperin mulla oli henkisesti huonompi ilta ja lähdin sitten myöhään illalla kävelylle selvittämään ajatuksia. Sieltä palattuani nykyinen avopuolisoni heitti mun päälle ensin yhden fleeceviltin, sitten sähkökäyttöisen lämpöpeiton ja vielä toisen fleeceviltin. Sitten se tapahtui. Jokin siinä yhtäkkisessä lämmössä ja pienessäkin painossa mun päällä sai sen aikaan. Mun pieni suuri salaisuus syöksyi sieltä aivojen perukoilta takaisin mieleen ja sain paniikkikohtauksen. 

En tiedä kauanko se kesti enkä muista siitä sen tarkemmin juuri mitään. Jokainen pienikin lisäpaino pahensi tilannetta, yhden viltin alla pystyin olemaan, mutta siihen se jäi. Lopulta sen helpotettua pyysin päästä kainaloon ja sinne päästyäni kerroin vihdoin ensimmäistä kertaa kenellekään sen salaisuuden. En aikoinaan kertonut sitä mun parhaalle kaverille, en poliisille, en asianajajalle enkä edes oikeudessa. En tiedä miksi. Oliko kenties helpompaa sanoa asioiden tapahtuneen eri tavalla, työntää muistot aivojen perukoille ja ajatella, että jos sitä tarpeeksi toistaa muille niin siihen uskoo itsekin sitten? Vai hävettikö mua, koska se ylipäätään tapahtui? Se on jännä, miten usein rikoksen uhri syyttää itseään tapahtuneista. Mun tapauksessa siitä on jo vuosia ja oon kuullut usealta eri taholta ettei se ollut mun vika, mutta silti mä edelleen ajattelen niin. 

Oon alkanut vihdoin ja viimein ymmärtämään, miten paljon se muutti mua. Oon nykyään huomattavasti herkempi kaikissa pienissäkin asioissa ja se näkyy usein sillä helpoimmalla itsepuolustusmekanismilla; käännän sen marttyrismiksi. On helpompi sulkeutua itsensä sisälle ja tehdä itsestään joka tilanteessa se uhri ja toisesta syypää, kuin myöntää olevansa täysin rikki sisältä. En silti voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Se, etten oo käsitellyt asiaa ja mitä se on aiheuttanut, vaan kehitin itselleni tuon tavan. Uskokaa pois, mä tiedän itsekin, että miten rasittavaa, ärsyttävää ja turhauttavaa se on. Voisin tässä nyt luvata tekeväni tässä asiassa muutoksen, mutta siinä ei oo mitään järkeä, koska mun pitää ensin käsitellä asia, joka sen sai aikaan ja sen jälkeenkin siitä tulee helvetin pitkä tie, etten enää saa pakene tai taistele- reaktiota jokaisesta pienestäkin asiasta.

Kaikki sanoo, että pahojen tapahtumien muistot jää vaivaamaan enemmän kuin tieto, mitä on tapahtunut. Siinä ne on todennäkösesti oikeessa. Ehken ois näin pahasti rikki ja lukossa, jos asiat ois oikeesti menneet niin kuin uskottelin kaikille. Jos olisinkin oikeesti nukkunut ja ainoastaan kuullut aamulla sanat "mä panin sua yöllä kun nukuit", voisinko sulkea sen kaiken paremmin pois mielestä ja jatkaa elämää helpommin? En koskaan tuu saamaan vastausta tohon kysymykseen, koska mä heräsin. Mä heräsin siihen, kuinka mun päällä ja sisällä oltiin, enkä voinut asialle mitään. Mä lamaannuin täysin joka kerta, en tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Pitäisikö huutaa, että "lopeta, mä en halua"? Tai oikeastaan tavallaan tiesin kyllä, että niin pitäisi tehdä. Mutta jostain syystä en tehnyt niin. Jostain syystä päätin aina esittää nukkuvaa ja toivoa, että siten se olisi nopeammin ohi, tietäen kuinka aamulla taas kuulen ne samat kuusi sanaa ja näyttelen, kuin en olisi tietoinen asiasta.

Nykyään kun mietin, niin olin aika helvetin typerä, etten sanonut aiemmin, miten ahdistuneeksi se mut sai. Mua ahdisti nukkuminen, mutten halunnut olla hereilläkään, koska silloin en voinut olla ajattelematta mitä seuraavana yönä tulisi mahdollisesti taas tapahtumaan. Toisaalta asiasta sanominen poikaystävälle ei paljoa auttanut. "Ei parisuhteessa ollessa voi raiskata toista", kuului lause. Toivon, että jokainen joka tän lukee tietää, miten täyttä paskaa toi lause on. Parisuhteessa tapahtuva raiskaus on jonkinlainen tabu edelleen, aikoinaan se ei edes ollut rikos, vaikka raiskaus muuten olikin. Jokainen kerta, kun seksiä ei harrasteta molempien haluten sitä, on kyseessä raiskaus. Myös silloin, kun toinen ei pysty tai kykene sanomaan ei. Nukkuva, tajuton, sammunut jne. Oli kyseessä oma kumppani, kaveri, tutun tuttu tai täysin tuntematon. 

En ole varma, että kauanko sitä jatkui, mutta jonnekin 1-2 kuukauden välille se menee. Kunnes lopulta - täysin muista syistä kylläkin - jätin kyseisen poikaystävän. Pakkasin tavarat ja lähdin vanhemmille. Omassa kämpässä ahdisti liikaa, sillä ainakin suurin osa kerroista tapahtui siellä. Kerroin silloin kahdelle mun kavereista tapahtuneesta. Toinen oli mun paras kaveri, joka oli huomannutkin mun muuttuneen käytöksen ja joka sittemmin oli todistajana oikeudessa. Hän kuunteli, lohdutti ja yritti auttaa mua parhaansa mukaan. Toinen oli yksi mun muista hyvistä kavereista, jolle olin ennenkin kertonut paljon. Hän sanoi mun ylireagoivan, suurentelevan asioita mun päässäni ja ettei kyseessä ollut raiskaus, koska enhän mä voinut tietää sen varmasti tapahtuneen, kun toinen vain sanoi niin käyneen. Ne sanat satutti. En oo koskaan sanonu niitä kyseiselle kaverille, miten pahalta se vähättely tuntui. Ikään kuin mulla ei olisi ollut oikeutta voida henkisesti pahoin sen asian takia.

Muutama kuukausi eron jälkeen, kun en vieläkään meinannut kyetä nukkumaan, sillä iltaisin ne tapahtumat aina palasi mieleen, päätin vihdoin tehdä rikosilmoituksen. Tein sen netissä, ajatuksena saada kerrottua asiasta jollekin, joka oikeasti osaa sanoa, oliko kyseessä raiskaus vai olinko vain ylireagoinut. Mun tuskin tarvitsee kertoa, että mitä mieltä poliisi oli. Exä luonnollisesti kuuli tästä. Sain kuulla olevani valehteleva lehmä, jota kohtaan hän nostaa kunnianloukkaussyytteen, koska pilaan hänen maineensa. Sattuneista syistä en tässäkään kirjoituksessa mainitse mitään, minkä johdosta asioista tietämätön voisi tajuta, kuka on kyseessä. 

Noin vuosi tapahtumista mulla oli hetken aikaa juttua erään kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun yritin nukkua jonkun vieressä tapahtumien jälkeen. Pian huomasin etten uskaltanut nukkua kenenkään kanssa, koska pelkäsin jonkun muun tekevän samoin. Erään toisen exäni ansiosta pääsin siitä edes osittain yli, sillä enää nukkuminen jonkun vieressä ei ahdista. Jännittää toki aluksi nukkua jonkun vieressä ensimmäistä kertaa. Toivoa on, että joku päivä pääsen siitäkin yli. 

Reilu vuosi tapahtumien jälkeen tuli kirje, missä kerrottiin oikeudenkäynnin ajankohta. En ollut kertonut mun perheenjäsenille, mitä oli tapahtunut, mutta tiesin silloin olevan pakko tehdä se. Eräänä aurinkoisena päivänä loppukäyntien aikana päätin tehdä sen. Hevosen selässä on helpompi puhua vaikeista asioista, sillä ratsastaminen on parasta terapiaa. "Kuka se mun asianajaja silloin teininä olikaan? Mä tarvisin jälleen asianajajaa", mä sanoin pelokkaana. Pelkäsin kertoa, sillä kuten sanoin jo aiemmin, syytin siitä itseäni ja mua hävetti tapahtunut. "Mitä on tapahtunut?", tuli vastakysymys. Keräsin kaikki rippeet rohkeudestani ja kerroin sen, mitä olin kertonut poliiseillekin. Äitee oli heti tukena ja turvana, eikä luonnollisestikaan syyttänyt mua mistään.

Siitä muutama kuukausi eteenpäin oli oikeudenkäynti. Äitee tuli mun tukihenkilöksi. En muista oikeudenkäynnistä juuri mitään. Muistan, kuinka en meinannut kyetä kertomaan, mitä oli tapahtunut, sillä meinasin kokoajan purskahtaa itkemään. Muistan, miten en tuntenut mun raajoja sen ahdistuksen takia. Muistan, miten exä kertoi täysin neutraalilla äänensävyllä oman versionsa tapahtumista. Kuinka mä olin halunnut sen tapahtuvan, saanut kiksejä asiasta ja pyytänyt sitä. Oikeuden päätös oli loppupeleissä se, että kummankin versio oli yhtä uskottava. Mun ainoa todiste oli se, että olin kertonut parhaalle kaverilleni silloin aikoinaan. 

En oo kertonut näistä tapahtumista hirveän monelle. Pelkään ihmisten suhtautumista sekä miten niiden käytös mua kohtaan saattaa muuttua. Erään ihmisen suhtautuminen on jäänyt parhaiten mieleen - exäni, jonka kanssa seurustelin oikeudenkäynnin aikoihin. Koska syyllisyyttä ei todettu, ei asiaa voinut olla oikeasti tapahtunut, vaan mä valehtelin. Tätä kuulin usein riitojen aikana sekä jos satuin mainitsemaan mitään tapahtumiin liittyvää. Toisaalta, koska kyseiselle exälle ei saanut mainita sanallakaan ahdistuksesta tmv, niin tää reaktio ei liene mitenkään yllättävää loppupeleissä.

Näin vuosien jälkeen lienee vihdoinkin aika alkaa oikeesti käsittelemään tapahtunutta. En tuu koskaan unohtamaan enkä pääsemään yli, mutta on täysin realistista ajatella, että opin elämään asian kanssa. Mä oon yhä hengissä, vaikka oonkin sisältä palasina. Vielä joku päivä onnistun löytämään tarpeeksi hyvää superliimaa, että saan niistä koottua mosaiikin.

3 vuotta

Viimeiset 3 vuotta on olleet yhdet elämäni rankimmista, opettavaisimmista ja silti kenties parhaimmista vuosista. Mukaan on mahtunut paljon kaikenlaisia tapahtumia, mitkä on ihmisenä muuttaneet mua pysyvästi.

3 vuotta sitten. Elokuussa 2016 mä en nähnyt syytä elää. Mä koin olevani täysin kelvoton, huono ihminen, josta kukaan ei edes välitä. Päivät kulutin miettien, että miten mä pääsisin hengestäni helpoiten. Eikä illat tai yöt menneet oikeastaan mitenkään muiden ajatusten parissa myöskään. Ulospäin mä näytin kaiken olevan hyvin. Pidin kulisseja yllä. Hymyilin, nauroin, esitin voivani mainiosti. Kunnes eräänä päivänä se alkoi rakoilla. Yhtenä päivänä mä lopulta soitin päivystykseen. "Hei, mä haluan tappaa itseni", sanoin puhelun alussa ja pian olinkin istumassa päivystyksessä. Puhumassa lääkärille, että miltä musta tuntuu oikeasti. Kertomassa kaiken. Sain lähetteen psykiatrian päivystykseen. Menin kotiin, kävin suihkussa ja pakkasin tavarat. Sain viestin kaverilta, missä se sanoi välittävänsä musta. Mä aloin itkemään sen viestin johdosta. Ihan vaan siksi, että olin luullut etten merkinnyt kenellekään mitään, vaan että olin pelkkä painolasti kaikille. Se, jonka kanssa vietettiin aikaa enemmän velvollisuudentunnosta ja pakon edessä. Psykiatrian päivystyksessä kyseltiin lisää, miltä musta tuntuu. Vastailin kysymyksiin vaisusti, ei musta ollut oikein puhumaan. Ottivat sisään osastolle ja ilmoitin vanhemmille, että missä sitä ollaan. Diagnoosina tälle iltaa taisin saada "Vaikea masennus ilman psykoottisia oireita".

Osastonlääkäri kyseli vielä lisää. Kysyi onko ollut minkäänlaisia aistiharhoja. Ja ensimmäistä kertaa mä myönsin lääkäreille totuuden. "Joo, kyllähän mä välillä näen, kuulen ja tunnen omiani". Määrättiin lääkkeitä. Kyseltiin miten kesä oli mennyt. No, aika vauhdikkaasti se oli mennyt ja nyt on paha olla, tällaista vuoristorataa tää mun elämä on. Määrättiin monet testit selvittämään, mikä mulla on. Muutaman testin jälkeen ruvettiin pikkuhiljaa varovaisesti puhumaan mahdollisesta diagnoosista. Lääkkeitä oli jo pistetty vähän sen mukaisesti menemään ja olo tuntui helpottavan. Yli 2kk osastojakson jälkeen sain diagnoosin. 2. tyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka vaikean psykoottisen masennuskauden aikana olin tullut osastolle.

Pääsin kotiin. Olo oli parempi. Oikeastaan niin hyvä, että jätin lääkkeet pois. Mitä mä niillä teen. Mä voin hyvin. Turhia ne sellaiset on. Kuukauden kuluttua mun paras ystävä löysi mut sellaisessa kunnossa, mihin en ikinä enää halua päätyä. En muista tilanteesta muuta kuin sen, että mä nauroin. Verilammikko edessä nauroin. Kai se oli jokin shokkireaktio. Anelin ettei soita ambulanssia. Lupasin lähteä päivystykseen, kunhan ei ambulanssia. Pakkasin tavarat ja lähdettiin matkaan niin lujaa kuin kaverit uskalsi ajaa. Matkalla soitettiin päivystykseen jo. Olin aika heikossa hapessa takapenkillä. Puolitolkuissani hain tupakkia mukaan abc:lta. Päivystyksessä kesti. Lopulta pääsin lääkärille ja sieltä sänkyyn odottamaan sairaalan psykiatrin mielipidettä.

Takaisin osastolle. Tuttuun huoneeseen, tuttuun sänkyyn. Siihen oli hyvä nukahtaa 12 aikaan valvottuaan koko yön. Heräsin syömään iltapalan ja menin jatkamaan unia. Heräsin seuraavana päivänä syömään iltapalan ja jatkoin unia. Seuraavana aamuna äitee kuulemma kävi. Itse en muista tapahtumaa. Olin kuulemma ollut aivan pihalla maailmasta. Siinä mä fyysisesti ottaen istuin sängyssä, mutta en kuitenkaan ollut siinä. Se oli vain tyhjä kuori, joka hengitti. Jatkoin unia sen jälkeen ja heräsin vähän ennen iltapalaa. Sen jälkeen pääsin osaston vuorokausirytmiin kiinni. Joskus vain täytyy nukkua melkein 3 vuorokautta kerätäkseen voimiaan.

Aloin seurustelemaan ihanan miehen kanssa. Sain paljon huomiota, kaikki oli nyt hyvin. Kun on vierellään joku, niin asiat tuntuu heti paremmalta. Sain lahjoja, ruusuja ja muuta sen sellaista pientä, mutta ihanaa. Salakavalasti meidän suhteeseen kuitenkin tuli uusikin sävy. Syyttävä. Meidän suhteessa oli ongelma. Iso sellainen. Nimittäin mun osastohoito. Joten tietysti mä sanoin hoitajille, että pääsisinkö kotiin. Mieluusti niinkuin hetinytpaikalla. Pääsin seuraavana päivänä. En olisi oikeasti halunnut lähteä. Tiesin mun tarvitsevan edelleen hoitoa, vaikka olin ollut siellä jo taas 2kk. Parin viikon ryyppyputki, kunnes sekään ei enää auttanut turruttamaan pahaa oloa. Mikään ei auttanut.

Sitten yksi kaunis päivä mä sain tietää olevani raskaana. En tiedä miten seuraavaa kuukautta kuvailisin. Alkoi kuitenkin uusi elämä. Nyt oli syy pysyä selvinpäin. Nyt oli syy pysyä järjissään. Olin innoissani. Peloissani. Teki oikeastaan mieli hyppiä seiniä pitkin, kun en tiennyt miten mun pitäisi ajatella siitä, että olin 19 ja raskaana yhtäkkiä. Parisuhde ainakin koki uuden suunnan. Enää en saanut lahjoja. Sain rajoja. En saanut käydä kaupassa yksin. En nähdä kavereita. Jos näin kavereita, niin mua pommitettiin viesteillä ja puheluilla. Kerran kiivettiin katolle vakoilemaan. Viestit olisi pitänyt näyttää. En näyttänyt, joten olin tietysti pettänyt. Tai vähintään suunnittelin sellaista. Mietin eroa useasti. Sanoin suoraan, että käytöksen on muututtava. Ei se muuttunut. Tai muuttui oikeastaan. Pahempaan suuntaan. Itkin puhelimessa yli tunnin kaverille, etten tiedä mitä teen väärin. Että mitä mun pitäisi tehdä korjatakseni asiat. Lopulta kaveri sai taottua järkeä päähän. Erosin. Lähdin vanhemmilleni.

Ravasin äiteen kanssa ultrissa joka kuukausi. Riskiraskaus mun alkuraskaudessa syömien lääkkeiden takia. Silitin iltaisin kasvavaa vatsaa. Juttelin siellä olevalle tyypille, toivoen omaa ponityttöä. Sain kuulla saavani sen sijaan ponipojan. Olin onnellinen. Syksyllä verenpaineet lähti nousuun. Seurailua. Vielä useammin ultria. Jaksoja naistenosastolla. Katetreja, tippoja, verenpainelääkkeitä ja vuodelepoa. Käyntejä synnärillä päivystyksessä. Lopulta 2.11.2017 rv 33+3 oli pakko tehdä kiireellinen sektio. Mun olon takia. Mun pieni kaksikiloinen ihmeeni letkuissa. Hengityskoneessa. Sinivalohoidossa. Istuin vieressä ja lapsi puristi mininyrkillään mun sormea. Lauloin. Kerroin tarinoita. Odotin, koska saan lapseni syliini. Syytin itseäni siitä kaikesta. Mun vika tuo. Mun vika tämä. Ihan kuin kaikki olisi ilman niitä turhia syytöksiäkään ollut helppoa.

6 viikon jälkeen sain lapsen kotiin. Mentiin mun vanhemmille. Rakennettiin suhdetta vihdoinkin rauhassa. Lapsi sai nimekseen Nuutti. Joinain öinä nukuin vain tunnin. Lopun yön juttelin ensin kavereille, sitten kävelin mahavaivainen vauva sylissäni ympäri huonetta, ettei koko talo heräisi. Hieroin mahaa. Jumppasin jalkoja. Kävelin lisää. Lopulta luovutin unen suhteen ja aloin katsomaan netflixiä. Mutta mä olin silti onnellinen. Mulla oli mun lapsi siinä. Sylissä kotona. Kaiken sen jälkeen muulla ei ollut väliä. Parin kuukauden jälkeen alettiin toteuttamaan siirtymisoperaatiota omaan asuntoon. Ensin yksi yö. Sitten kaksi yötä. Pikkuhiljaa pidempiä pätkiä toisella paikkakunnalla. Totuttelua arkeen kahden. Nukuttiin joka yö vierekkäin. Tehtiin paljon asioita. Käytiin lenkeillä. Leikkipuistoissa. Maattiin olohuoneen lattialla vieretysten.

Löysin uuden miehen. Uskaltauduin luottamaan siihen, ettei kaikki menisi pieleen. Edellisen suhteen jättämät jäljet oli yhä vahvoina olemassa. Muistuttamassa kaikesta. Pienikin muutos toisen käytöksessä aiheutti sulkutilan. Joskus saatoin vain romahtaa itkemään, kun pää vei voiton. Tiesin ettei nyt ollut samanlainen tilanne, mutta kaikki pienetkin asiat sai pään sekaisin ja varautumaan pahimpaan. Kävin ylikierroksilla ja väsyin hetkeksi aikaa. Mies kosi. Makasi mun päällä sohvalla ja töksäytti "mennäänkö kihloihin". Suostuin. Pää alkoi ymmärtää, ettei asiat olisi samalla tavalla tässä suhteessa. Aloin voida paremmin. Uskalsin taas luottaa. Uskalsin antaa itseni rakastaa. Pian kannettiinkin tavaroita yhteiseen asuntoon. Koulu aiheutti stressiä, joka purkaantui ainoaan mahdolliseen paikkaan. Parisuhteeseen. Mieheen. Riitoja ei oikeastaan koskaan selvitetty kunnolla. Asiat vaan lakaistiin maton alle. Sieltä ne aina palasi takaisin kummittelemaan. Vanhat riidat nosti aina päätään, kun syntyi uusia. Loputon noidankehä, missä riitaa saattoi tulla melkein mistä vain ja jatkua turhista aiheista riitelyinä pitkään. Toisinaan meni hyvin. Ne hyvät hetken auttoi jaksamaan ne riidat. Ajattelemaan, että joku päivä se ainainen riitely loppuu. Että tässä on se unelmien mies. Se, jonka kanssa joskus kaukana tulevaisuudessa vois rakentaa sen idyllisen elämän. Häät, omat talot, lapset. Kaikki se oli siellä jossain vuosien päässä nähtävissä.

Mutta asiat ei sitten menneetkään ihan niin. Pitkä keskustelu, mutta johti hätäiseen päätökseen. Mä tarvitsin hetken aikaa. Ihan vaan miettiäkseni asioita rauhassa. Selvittääkseni päätäni. Se miettimistauko oli kestänyt ehkä kaksi tuntia, kun tuli viesti. "Mä en jaksa enää". Se oli sitten sillä selvä. Jäinkin vanhemmille pidemmäksi aikaa kuin pariksi päivää. Häivyin 100km päähän kaverin luokse viikonlopuksi. Tuuletin ajatuksia. Keksin kaiken aikaa tekemistä itselleni. Ajatukset oli helppo sysätä syrjään tekemällä asioita. Muiden seurassakin pystyi kääntämään ajatukset toisaalle. Sitten se välillä purkaantui jostakin se paha olo. Mietinnät siitä, miten pieleen kaikki meni. Jälkiviisaudet siitä, mitä omassa käytöksessä ois voinut parantaa.

Nyt mulla on uusi asunto. Kaksin lapsen kanssa. Muistelen asioita ihan vaan hyvällä. Että me oltiin joskus onnellisia ja mitä kaikkea kivaa me yhdessä koettiin. Tottakai mä oon surullinen siitä, miten kävi. Joskus on vaikea käsittää se, miten nopeasti asiat loppui. Mut loppupeleissä parempi näin.  Henkisesti vaikean kesän jälkeen on hyvä alkaa rakentamaan uutta elämää. Kaikesta huolimatta kaikki on nyt hyvin. Mulla on asunto, mulla on maailman ihanin lapsi ja mun mielenterveys on niin hyvässä kunnossa, kuin loppuelämän diagnoosin kanssa vain on mahdollista. Mä en enää näe itseäni arvottomana ja osaan olla lempeämpi itseäni kohtaan virheideni johdosta. Ehkä mä vielä joku päivä löydän sen oikean miehenkin. Kuka tietää. Mut just nyt mulla on hyvä näin.

3 vuotta sitten mä olin rikki oleva tyhjä kuori. Nyt mä olen ehkä myös vähän rikki, mutta en todellakaan tyhjä kuori. Elämä voittaa ja mä nousen tästä vielä.

♡:llä Ida

Entinen identiteettikriiseilijä

Mua on lapsesta asti kutsuttu automaattisesti mun ensimmäisellä nimellä ja erilaisilla variaatioilla siitä. Emilia, Emppu, Embo, Emppis, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka kauan. Koskaan en valittanut asiasta, vaikka myöskään en ikinä oikein tuntenut nimeä omakseni. Vaikka se mun virallinen etunimi onkin. Jo 8-vuotiaana partiossa ihastelin sitä, kuinka mun partiokavereilla oli kivemmat nimet kuin mulla. Nimet, joista ne itsekin tykkäsi. Mä tulin kateelliseksi jopa asiasta, koska mun nimi ei ollut sellainen. Se oli mun nimi, mutta ei siltikään tuntunut mun nimeltä.

11-vuotiaana puhuin netin syövereissä tapaamalleni ihmiselle, että haluaisin mua kutsuttavan mun toisella nimellä Ida, joka oli paljon kivempi nimi. Se oli ensimmäinen kerta, kun myönsin asian jollekulle, mutta jätin silti asian hautumaan moneksi vuodeksi. 12-vuotiaana tehdessäni tilin youtubeen ihailin suuresti nimeä Essi, joten loin ikään kuin itselleni uuden identiteetin nimeämällä youtube-tilini Essiksi. Sekään ei pidemmän päälle tuntunut multa, joten heti kun käyttäjän nimen vaihdosta tuli mahdollista muutama vuosi myöhemmin vaihdoin sitä epäröimättä.

13-vuotiaana yläasteen alkaessa en halunnut enää olla Emppu tai mikään muu aiemmin mainituista väännöksistä. Annoin itse itselleni uuden lempinimen, Pempu, jota käytän edelleen nimimerkeissä somessa, vaikka muuten oikeastaan kukaan ei enää kutsu mua niin. Perhe kutsuu mua yhä Empuksi, mutta muiden kutsuessa niin kieltäydyn reagoimasta ollenkaan.

17-vuotiaana aloin somessa pyörittelemään itselleni muuta kutsumanimeä, kun en halunnut olla Emilia. Kyllä siinä tuli monenlaisia muka hauskoja vaihtoehtoja, kuten "Pahin painajaisesi" käytyä läpi, kunnes yhtäkkiä se iski muhun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muistin 11-vuotiaan itseni toiveen ja kirjoitin somessa nimekseni Ida. Se tuntui vihdoin hyvältä, se tuntui multa. Ensin se oli vain ask.fm- sivulla, sitten vaihdoin sen whatsappiin, instagramiin ja snapchattiin myös. Siitä lähtien mä pistin kaikkialla nimekseni Ida, mutta kukaan ei vielä kutsunut mua sillä tavalla somen ulkopuolella siltikään.

Kunnes 2017 asia muuttui. Olin raskausaikana liittynyt useampaan odottajien whatsapp- ryhmiin, joissa mua kutsuttiin Idaksi tietenkin, koska sehän mulla luki nimenä siellä. Synnärillä sitten satuin törmäämään iltapalaa hakiessani erääseen samassa ryhmässä olevaan, joka siinä sitten kysyi olenko mä Ida. Mä hämmästyin, sanoin olevani ja jotain siinä juteltiin. Yhtäkkiä joku oli kutsunut mua Idaksi, ja hitto soikoon, kuinka mukavalta ja oikealta se tuntuikaan. Siltä, kuin kaikki palapelin palat olisi vihdoin loksahtaneet paikoilleen ja mä olisin mä.

Muutama kuukausi myöhemmin me oltiin Nuutin kanssa reissussa Espoossa ja Lohjalla, erään toisen whatsapp- ryhmän kautta tapaamani ihmisen lapsen ristiäisissä ja siitä yöksi toisen samasta ryhmästä tutun luokse. Koko sen reissun ajan mua kutsuttiin Idaksi ja se tuntui hyvältä. Kotiinpaluun jälkeen olo tuntui haikealta ja puolikkaalta, kun kaikki kutsui taas mua Emiliaksi tai Empuksi. Se tuntui siltä, kuin olisin saanut oman identiteettini hetkeksi aikaa ja sitten se olisi taas viety multa pois, yrittämällä pakottaa mut olemaan joku muu.

Mun mies on alusta asti kutsunut mua Idaksi, vaikka tietää tottakai myös mun ensimmäisen nimen. Tää on aiheuttanu kummastusta mun perheessä ja kavereissa, jotka kutsuu mua edelleen Emiliaksi, vaikka tietävät mun toiveesta. Joku joskus sanoi, että miksi mulla on kaksi nimeä, että eikö se hämmenä mua itseäni ollenkaan. Mutta se mitä nää ihmiset ei nää on se, että mulla ei ole kahta nimeä, vaikka periaatteessa onkin. Mä en koskaan ole kokenut olevani Emilia, se on muotti johon mut yritettiin lyödä ja tyhjä kuori, mutta se ei ole minä. Mulla on vain yksi nimi, joka tuntuu multa itseltäni ja se on Ida. Ainoa paikka, missä käytän Emiliaa enää on facebook ja syy, miksi käytän sitä sielläkään on yksinkertaisesti sukulaiset. Tosin oon jo pitkän aikaa harkinnut sielläkin nimen vaihtamista Idaksi, koska tuntuu oudolta nähdä Emilia edes siellä nimenä, kun se en ole minä.

Viimeisimmän muuton yhteydessä alleviivasin maistraatin tietoihin vihdoin kutsumanimeksi Ida. Ja voi pojat miten kivalta se tuntuikaan. Sekä se, että nykyään monilla sivuilla, mihin käytetään pankkitunnuksia tunnistautumiseen lukee nykyään suoraan nimen kohdalla Ida.

Mä ymmärrän kyllä, että teidän mut kauan tunteneiden voi olla vaikea muuttaa miten kutsutte mua, enkä siksi oletakaan teidän niin tekevän, vaikka tietysti toivon sitä. Mulla kesti monta vuotta tajuta se itse, että mä en ole Emilia, en ole koskaan ollut enkä tule koskaan olemaankaan. Enää mun ei tarvitse miettiä kuka mä olen ja keksiä erilaisia nimiä. Mä tiedän vihdoin tismalleen, että kuka mä oikein olen; mä olen Ida.

Teininä ainoa haaveeni oli kuolema

Äitee kirjoitti vähän aikaa sitten finfamille jutun, miltä siitä on tuntunut seurata mun sairautta sivusta. Se todella pisti mut miettimään. Perustin tän blogin 14-vuotiaana, koska kirjoittaminen oli mun henkireikä. Tapa selvittää ajatuksia ja purkaa niitä edes jotenkin. Kaikkein vaikeimmat asiat on helpompi kirjoittaa kuin sanoa ääneen, ainakin mulle. En oikein oo uskaltanut luottaa keneenkään, etenkään ammattilaisiin. Ainoa ihminen, jolle oon kirjaimellisesti itkenyt ja avannut kaiken menneisyydestäni on Aija. Muistan sen tilanteen. Me oltiin seurusteltu jo vuosi, kun mä yksi yö rupesin puhumaan kaikkea läpi yöllä pimeässä huoneessa. Mä itkin ja Aija lohdutti. Se oli puhdistavaa. En mä oikein luota muihin ihmisiin yhtä hyvin psyykeeni ongelmien kanssa.

Mä olin 13, kun mä halusin ensimmäisen kerran kuolla. Se syksy oli täynnä muutoksia. Yläasteen aloitus, vanhempien kiinni jääminen, niiden menneisyyden paljastuminen. Onko ihmekään, että noi yhdessä jo vuosia jatkuneen kiusaamisen kanssa laukaisi sen masennuksen. Se oli lievää silloin. Aloitin tupakoinnin, leikkasin hiuksia koska en jaksanut niitä ja lopulta marraskuussa elämäni suurin rakkaus viiltely astui esiin. Se oli aluksi pelkkää kokeilua. Pintanaarmuja ja mietintöjä, että miksi ihmiset tekee näin. Ennen kuin huomasinkaan olin jäänyt koukkuun siihen hyvän olon tunteeseen, minkä siitä sain.

Välillä mä olin iloisempi. Ei masentanut niin paljoa ja elämä hymyili. Sitten taas masennus ilmestyi. Koulunkäynti kärsi, kun riehuin kylillä kavereiden kanssa enkä enää upottautunut koulunkäyntiin kuten ala-asteella. Koepapereihin kirjoittelin itsetuhoisia lauseita, biisien sanoja ja sellaista, kun en enää osannut vastata kysymyksiin.

Jossain vaiheessa kevättä jäin opettajille kotitalouden tunnilla kiinni viiltelystä. Mut vietiin juttelemaan terveydenhoitajan kanssa ja väitin kissan tehneen ne. Luulin vielä sen uskoneen mua. Se ohjasi mut kuraattorille, mutta ei kertonut syytä miksi sille. Kai se luotti mun puhuvan ja kertovan. Mä kävin siellä kevään puhuen univaikeuksista. Pidin hihat visusti alhaalla, ettei kädet näkyisi ja etten sitten joutuisi puhumaan oikeista asioista.

Mä hain hyväksynnän tunnetta kaikilta, keiltä oli mahdollista. Se johti siihen, että otin itsestäni kuvia nettiin, mistä miehet kiinnostui. Ja mä todella luulin niiden olevan vain vähän vanhempia. En onneksi tavannut niitä. Mua suoraan sanottuna inhotti oma vartalo. Olin inhonnut lihavuuttani jo vuosia. Oikeastaan siitä asti, kun vaaka näytti yli 40 kiloa. Siitä kai se vuosien pakkomielle iski. Koin täydellisen painon olevan alle 40. 13-vuotiaana mun pituus oli jotain 164cm ja painoa oli 58 kiloa. Silti mä ajattelin olevani lihava ja painavani ihan liikaa. Joten mä laihdutin.

Jätin syömisen vähemmälle ja liikuin enemmän. Usein liikuin öisin, että en jäisi asiasta kiinni. Jos ajattelin syöneeni liikaa mä oksensin. Mua ahdisti, vitutti ja inhotti oma vartalo. Miksi mun luut ei voi näkyä? Miksi mä olen niin läski ettei pojat kiinnostu musta? Miksi mä painan näin paljon? Kesän loputtua mä en enää voinut jatkaa samalla rutiinilla ja mun paino alkoi taas nousemaan. En koe sairastaneeni anoreksiaa kuitenkaan. Ajatusmaailma oli toki oikea. On se ajatusmaailma yhä olemassa. Enemmän mä sanoisin mulla olleen bulimia. Ei sitä kauaa kestänyt ja sekin oli satunnaista, mutta ei se ole normaalia pistää pakonomaisesti itsensä oksentamaan siksi, että ajatteli syöneensä liikaa.

Kasiluokka meni ehkä vähän sumussa näin jälkikäteen ajateltuna. Muistan oikeastaan vain sen, että päätin päivän milloin tapan itseni. Mä olin 14 ja mun ainoa tavoite elämässä oli selvitä yhteen päivään, jonka jälkeen tappaisin itseni. Se päivämäärä oli 14. lokakuuta 2013, päivä mun 16v synttäreiden jälkeen. Kuinka pielessä täytyykään ajatusmaailman olla, että päättää 14-vuotiaana tarkan päivämäärän, milloin riistää hengen itseltään.

Ysiluokkaa edeltävä kesänä poliisi otti yhteyttä. Mua haastateltiin puhelimitse ja syyte lähti eteenpäin nimellä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Ennen sitä en tiennyt sen olevan mahdollista netin kautta. 

Elokuussa 2012 sain mun ensimmäisen paniikkikohtauksen kesken erään oppitunnin. Mä sulkeuduin täysin omaan maailmaan, kirjoittelin itsetuhoisia juttuja paperille ja opettaja luuli sen olevan uppiniskaisuutta. Seuraavalla tunnilla meidän luokanohjaaja antoi muun luokan haukkua mut ja mä jouduin kuuntelemaan sen kaiken. Vedin sinä iltana viinapullon raakana ja sixpackin lonkeroa päälle. Seuraavalla viikolla kieltäydyin menemästä kouluun. Viikon ajan mä makasin omassa huoneessa. En ees syönyt, luin vaan kirjoja tai makasin tuijotellen kattoa. Yhteensä kolme viikkoa me ravattiin äiteen kanssa tapaamisissa, missä en ottanut ede katsekontaktia saati puhunut. Istuin vain kuuntelemassa tuijotellen kynsiä. Koululääkäri passitti mut osastolle ensimmäistä kertaa.

Kolmen viikon jälkeen mä pääsin kotiin ja elämä palasi uomilleen. Kävin koulussa, näin kavereita ja elin. Sain muistaakseni lievään masennukseen diagnoosin. 

Muutama kuukausi myöhemmin luokanohjaaja huolestui mun käytöksestä ja tokaisin, että mä haluan vain kuolla. Mun viiltely oli noihin aikoihi riistäytynyt käsistä, yhden viikon aikana olin tehnyt yli 200 viiltoa. Mut passitettiin jälleen osastolle. 

Jälleen pääsin kolmen viikon jälkeen kotiin toipuneempana. Olin viillellyt osastollakin, kun en sielläkään osannut purkaa pahaa oloani muulla tavalla. Sulkeuduin mieluummin omaan kuoreeni pahan oloni kanssa ja purin sen satuttamalla itseäni. Tuolla osastoreissulla mulla epäiltiin ensimmäisen kerran kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta ei ollut ollut selkeää maniaa, joten diagnoosia ei voitu tehdä. 

28. toukokuuta 2013 mä yritin riistää itseltäni hengen, kun en enää jaksanut. Kaikki tuntui kaatuvan päälle ja kuolema tuntui liian houkutelevalta vaihtoehdolta. Joten vedin kurkusta alas kaikki pillerit mitä käsiini sain ja käperryin nukkumaan kertomatta kenellekään asiasta, toivoen etten heräisi seuraavana aamuna. Mä kutsun seuraavaa päivää ihmeeksi, sillä mä heräsin. Mä olin pettynyt itseeni, kun en onnistunut siinäkään. Samana päivänä kerroin psykologille mitä olin tehnyt. Se ei noteerannut mun sanoja mitenkään vaan vaihtoi aihetta. Se oli ensimmäinen ja viimeinen ammattilainen, jolle olin uskaltanut kertoa edes jotakin.

Elokuussa lähdin opiskelemaan ja aloitin psykoterapian. Mä en tullut mun terapeutin kanssa toimeen. Tai olisin varmaan tullutkin, ellei mua ois ärsyttänyt niin paljon se, että se tosissaan yritti saada mut puhumaan. Siellä mä kävin muutaman kuukauden kerran viikossa katselemassa kynsiä, etsimässä kaksihaaraisia ja näpyttelemässä tekstiviestejä. Välillä saatoin jotain vastata, mutta en ikinä avannut olojani.

13. lokakuuta mun suunnitelmat muuttui, kun Aija kysyi mua seurustelemaan sen kanssa parin viikon säädön päätteeksi. Mä en voinut tehä sitä sille, että olisin seuraavana päivänä tappanut itseni. Vaikka se ei olis liittynyt siihen mitenkään, koska mä olin vain päättänyt tehdä niin. Joskus samoihin aikoihin mun harhat alkoi. Ensin se oli satunnaisia ääniä, sitten ääniä alkoi tulla useammin ja lopulta myös hahmoja alkoi ilmaantua. Mun pitkäaikaisin harha on näiltä ajoilta asti. Se on näkö- ja kuuloharha, joka kutsuu itseään Saaraksi. Mä oon käynyt sen kanssa monta keskustelua ahdistuneena, kun se pistää mun olon vielä huonommaksi ja häviää lopulta, kun mun olo helpottaa viiltelyn myötä.

Samana syksynä mulla oli kaksi oikeudenkäyntiä. Ahdistus niistä ajoi mut kävelemään autotien viereen, pohtimaan tielle makaamaan menoa tai auton eteen hyppäämistä. Aija pakotti mut päivystykseen. Ja niin mä lähdin taas osastolle. Sillä reissulla mä rikoin lampun pystyäkseni jatkamaan pahaa tapaani. Lukittauduin vessaan viiltelemään ja mut piti kantaa sieltä pois, kun sulkeuduin oman pääni sisälle enkä suostunut kävelemään omin jaloin. Viimeisenä iltana hiljaisuuden alettua heittelin tavaraa päin seinää ja viiltelin. Ettekö tajua, että mä en ole kunnossa? Ettekö tajua, että mä tarvitsen yhä täällä oloa? Hoitaja pisti siteen käteen, antoi rauhoittavan ja jätti oven auki lähtiessään voidakseen vahtia tarkemmin yön aikana.

Mun hoitava lääkäri periaatteessa julisti mut terveeksi keväällä 2014. Nauroin pääni sisällä, olin kaukana siitä. Mun viillot oli alkaneet olla syvempiä ja usein se päättyi verilammikkoon mun edessä. Sitten vetäisin kerran niin syvälle, että pelästyin itsekin. En tiedä olisiko se vaatinut tikkejäkään edes, mutta se säikäytti mut silti. Siitä alkoi se, kun ekan kerran yritin olla tekemättä itselleni mitään.

Sitä kesti melkein vuoden. Sitten mä sorruin, kun olo kävi niin huonoksi. Olin kaivannut sitä tunnetta. Aija suuttui mulle, joten aloitin uudelleen yrityksen olla tekemättä mitään.

Sitä kesti hienosti siihen asti, että me erottiin ja Aija muutti takaisin vanhemmilleen. Mä join viisi päivää putkeen, kävin keskusteluja Saaran kanssa ja satutin itseäni tunteakseni edes jotain. Mä kuitenkin nousin siitä. Oikeastaan ihan lentoon asti. Kaikki alkoi tuntua päivä päivältä paremmalta. Olisin varmaan hyppinyt pitkin seiniä, ellen olisi asunut huonosti äänieristetyssä rivarissa. 

Sillä kaavalla sitä jatkui. Olin pari kuukautta huonompana, sitten taas meni lujempaa ja paremmin. Kesän ajan nukuin vain joka toinen yö muutaman tunnin. Juoksin pokemonien perässä ympäri kyliä päivin öin ja olin muutenkin kokoajan menossa sinne ja tänne.

Elokuussa mä romahdin yhtäkkiä. Halusin kuolla ja hakeuduin osastolle. Vietin siellä sitten kaksi kuukautta. Mulle tehtiin kaiken maailman testejä, mun kanssa juteltiin. Kyseltiin huonoista kausista ja paremmista kausista. Tarkkailtiin mun käytöstä. Aloitettiin lääkitys, vaihdeltiin lääkkeitä, nostettiin annoksia. Lopulta mä sain diagnoosin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Palaset tuntui loksahtaneen paikoilleen. Lääkitys oli sopiva ja pääsin takaisin kotiin.

Joulukuussa hypomanian aikaan koin olevani tarpeeksi terve pärjätäkseni ilman lääkkeitä, joten lopetin niiden syömisen. Kuukautta myöhemmin mä yritin tappaa itseni jälleen. Olisin ehkä voinut onnistuakin, ellei Ansku ois saapunut paikalle ennen kuin ehdin vetää lääkkeet kurkusta alas. Kiitos siitä.

Ansku raahas mut takaisin osastolle. Mä en oikeastaan muista ensimmäisistä päivistä mitään. Heräsin vaan iltapalalle ja muun ajan nukuin. Pikkuhiljaa mä rupesin heräämään aina vain aikaisemmin. Mun lääkityksiä ja annoksia vaihdeltiin. Yksi viikonloppu mä tulin kotilomilta ja tokaisin hoitajalle "mulla taitaa olla alkamassa mania". Siihen ei reagoitu kuin vasta viikkoa myöhemmin. Mä heräsin perjantaina 7 aamulla ja lähdin kotilomille. Valvoin koko viikonlopun putkeen tuntematta pienintäkään väsymystä. Ajeltiin varmaan 800 kilometrin edestä ainakin ympäri Suomea. Sunnuntaina illalla mä juoksin ympäri osastoa ja hypin päin seinää. Mulle tehtiin huumetestit, koska ei uskottu sen olevan vain maniaa. Oisinpa nähny niiden hoitajien ilmeet, kun ne luki listaa negatiivisista tuloksista.

Kahden kuukauden jälkeen mä pääsin kotiin. En mä kokenut pärjääväni oikeasti, mutta en enää kestänyt olla sielläkään. Seuraavassa kuussa tein positiivisen raskaustestin ja lopetin lääkityksen. Pelkäsin kovasti, että käykö taas kuten viimeksi. Mutta yllätyksenä mun keho tais tajuta, että nyt ei oo hyvä hetki olla sairas ja olinkin remissiossa koko raskauden. Oikeastaan remissio on päättymäisillään vasta nyt. En oikein ota vielä selvää, kumpaan mun olo on kallistumassa, mutta onneksi lääkkeet on aloitettu jo uudelleen, niin ne helpottaa. Harhat poistuu kokonaan lääkityksen avulla, muita oireita ne vaan lieventää, mutta sekin on tarpeeksi.

Mun käsi ja jalka on täynnä arpia niin viiltelystä kuin polttamisesta. Myös toisessa kädessä on muutama arpi. Ne ei varsinaisesti oo mitenkään kaunistava ominaisuus, mutta oon oppinut elämään niiden kanssa häpeämättä niitä

 Enää mä en halua kuolla. Enää mä en halua vain selviytyä päivästä toiseen. Nyt mä haluan elää.

Miltä se nyt tuntuu?

Oon kuullut aika useesti viimeisten kuukausien, melkein vuoden, ajan kysymyksen "miltä se nyt tuntuu". Joten minäpä nyt kerron miltä se on tuntunut ja miltä tuntuu nyt.

Huhtikuussa ekoja ajatuksia toisesta viivasta raskaustestissä kuvastaa aika hyvin se, että huudahdin vessassa "voi vittu" ja paniikissa soitin äiteelle, että mitä mä oikein teen. Melkein heti sen puhelun jälkeen etsinkin jo neuvolan numeroa netistä varatakseni aikaa. Mä olin onnellinen. Elämä tuntui hyvältä. Odottelin innolla ensimmäistä neuvolaa, ensimmäistä ultraa ja joulukuuta, jolloin pienokainen saapuisi maailmaan. Vitsailin äiteen kanssa, että jos oon joulun synnärillä niin se saa tuoda mulle sinne lanttulaatikkoa aurajuustokastikkeella.

Tietysti se oli myös pelottavaa. Musta oli tulossa äiti ja olisin 18 vuotta vastuussa toisesta ihmisestä. Mä, joka hädin tuskin olin paria kuukautta aiemmin kyennyt pitämään huolta itsestäni psykoottisen vaikean masennuskauden takia. Pelkäsin keskenmenoa. Pelkäsin kohtukuolemaa. Jälkikäteen mua on huvittanut, että en pelännyt keskosuutta vaan olin varma raskauden menevän jopa yliajalle.

Laskettu aikahan mulla oli 18. joulukuuta, ensimmäisen ultran jälkeen huomattiin kasvun jäävän vähän jälkeen, mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Päätettiin kuitenkin seurata tarkasti asiaa, joten mulla oli ultria 3-4 viikon välein. Rv 17 ultrassa sain tietää tulokkaan olevan poika. Rakenneultrassa rv 21 asiaa ei tarvinnut kyseenalaistaa. Siihen malliin esiteltiin sukukalleuksia. Mua huvitti asia. Olin ylpeä. Mun pieni 386g painava täydellinen poikani, joka ultrien aikaan imi peukaloa ja uiskenteli tyytyväisenä.

Rv 28 se päänsärky alkoi. Ensin pienenä, joka lähti nukkuessa hetkeksi, sitten se lähti kovenemaan. Samalla viikolla verenpaineet lähtivät nousuun ja jouduin ensimmäistä kertaa sairaalaan. Epäilys raskausmyrkytyksestä heräsi. Vielä ei kuitenkaan ollut pahoja oireita. Päänsärkyä, lievästi koholla olevat verenpaineet ja satunnaiset näköhäiriöt. 5 päivää sairaalassa ja pääsin kotiin. Määrättiin vuodelepoa ja opiskelut jäivät sairasloman takia. Turhautuminen siitä, että ei saanut tehdä mitään iski.

Rv 30 aloitettiin verenpainelääkitys. Ensin pienellä annoksella, sitten nostettiin. Jouduin uudelleen sairaalaan rv 31. Yhtenä yönä alkoi vannemainen ylävatsakipu. Sain litalginia, opamoxia, buranaa ja panadolia, mutta tappavalta tuntuva päänsärky ja ylävatsakivut eivät hellittäneet. Verenpaineet kohosivat ja lähdettiin synnytyssaliin magnesiumtippaan. En saanut ruokaa, vaan jouduin ravintotippaankin. Pelko siirrosta Tampereelle ja vauvan syntymästä olivat vahvasti läsnä. Muutaman tunnin päästä sain ruokaa ja kaikki se 14 tuntia kestänyt huoli ja pelko purkautui itkuna. 

30+0

Parin päivän päästä pääsin kotiin jälleen. Jokainen uusi päivä vauva mahassa tuntui siunaukselta. Kerkesin olla viikon kotona, kun lähdin verenvuodon takia käymään synnärillä. Istukan virtauksissa oli häikkää ja jouduin täydelliseen vuodelepoon. En saanut edes suihku- tai vessalupaa. Annettiin toinen annos kortisonipiikkejä.

Sitten virtsantulo loppui melkein kokonaan. Kolmen litran lisänesteytyksestä tipalla ja melkein saman verran juomisesta huolimatta ulos tuli vain 400ml 18 tunnin aikana. Lääkäri tuli kertomaan, että ellei tilanne yön aikana muutu niin aamulla on edessä sektio. Paniikki iski. Eihän tämä nyt näin voi mennä? Vauvalla on vielä kaikki hyvin, mä olen vain tosi heikossa hapessa. Söin lääkkeitä jo melkein hevosannosta, mutta paineet jatkoivat nousuaan.

2. marraskuuta viikoilla 33+3 syntyi 2136g painava ja 43cm pitkä pieni poika kiireellisellä sektiolla. Mä olin huolissani enemmän kuin koskaan aiemmin. Pari päivää myöhemmin poika joutui hengityskonehoitoon. Mä olin viikon ajan itse sairaalassa ja kaiken mahdollisen ajan keskolassa. Mua soiteltiin yöllä takaisin osastolle nukkumaan ja päivisin syömään. 

Omalla osastolla ollessani mä syyllistin itseäni. Mun vika, että poika syntyi ennenaikaisena. Mun vika, että poika on hengityskoneessa enkä saa syliin. Mun vika, että en saa poikaa kotiin samaan aikaan, kun itse kotiudun. Se syyllisyys ajoi mut hulluuden partaalle ja aloin polttamaan uusiksi. Stressi söi mua sisältä enkä saanut edes syötyä. Vakuuttelin kaikille pärjääväni. En tiennyt, miten olisin saanut purettua kaiken, joten kirjoitin itselleni siitä. Sillä se syyllisyys helpotti. Kaikki ei enää ollutkaan mun syytä. Tää oli vain paskaa tuuria. Mulla oli kohtalainen raskausmyrkytys ja mun terveyden kannalta oli pakko tehdä tää jo nyt. Pojallekin oli oikeastaan parempi kasvaa ulkopuolella, kuin odotella, että koskahan se istukka pettää.

Mä olin ihan poikki siihen arkeen, että herään ja lähden melkein heti ajamaan tunnin matkaa. Päivä keskolassa eväiden kera ja yöllä takaisin. En saanut kotona nukutuksi, ja mietin vain kehtaanko lähteä jo ajamaan takaisin pojan luokse. Univelat painoi päälle ja nukuin pojan kanssa keskolassa. Sanoin kyllä hoitajille univaikeuksista, mutta ei niitä oltu kirjattu mihinkään ja mun unirytmin takia tehtiin lastensuojeluilmoitus. Sen lisäksi, että sain unta vasta aamusta ja heräsin siitä syystä puolilta päivin, mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Joten tulin mielelläni keskolaan vasta vähän myöhemmin siinä vaiheessa, kun samassa huoneessa olevan vauvan vanhemmat olivat paikalla pienemmällä todennäköisyydellä.

5 viikon jälkeen sain viettää ensimmäisen yön pojan luona keskolassa. En meinannut malttaa nukkua, mutta nukuin kuitenkin pieniä pätkiä. Mä olin niin onnellinen. Nyt enää vain odoteltiin, että saataisiin poika kotiin kokonaan ja saisin viettää joka yön vieressä. Sitten sosiaalityöntekijät puuttuivat peliin. Olin jo elokuussa ollut palaverissa yhden sossutädin kanssa. Hän oli todennut, että tarvetta ensikodille ei ollut, koska menen äiteen luokse vauvan kanssa ja sairauskin on remissiossa. Jostain syystä toiselle sossutädille tämä ei kelvannut, vaan hän oli lähettämässä mua 100km päähän ensikotiin. Paikkakunnalle, josta en tunne ketään ja jossa olisin täysin tuntemattomien ihmisten keskellä. 

Viikon jälkeen sossutäti #2 uskoi myös mun pärjäävän äiteen luona ja pääsin pojan kanssa kotiin. Mä olin niin onnellinen jälleen. Ja olen edelleen. Arki on raskasta. Yöheräämiset on joskus tunnin välein, mutta kertaakaan ei oo poika joutunut nälässä olemaan siksi, että en heräisi. Tai sovitusti äitee ei heräisi, jos poika nukkuu toisessa huoneessa sen kanssa.

Vapaaillat on kaiken pelastus. Kerran viikossa oon pitänyt vapaata. On tullut pestyä pyykkiä, oltua kavereiden kanssa ja sellaista, juonut oon viimeksi itsenäisyyspäivän aattona ennen pojan kotiutumista eikä mun edes tee mieli juomaan. Mieluummin oon selvinpäin. Ihan senkin varalta, että ikävä kasvaa niin kovaksi, että haluan pojan luokse sillä sekunnilla. Nukun aina ne yöt heräillen "missä mun vauva on", mutta saan nopeasti taas unen päästä kiinni ja nukun pitkään.

Joinain aamuina me herätään 5 mahavaivoihin, onneksi useimpina aamuina poika nukkuu tyytyväisenä puolille päivin. Heräilee toki syömään, mutta jatkaa unia melkein heti. Onhan tää äitiys omalla tavallaan raskasta, mutta ihanaa ja kaiken sen arvoista. <3

Onko kaikki yhä ok, jos mun olo ei olekaan ok?

"Mussa kaksi naista on,

vahva ja se voimaton.

Toinen pärjää omillaan,

ja se toinen tarvii kantajaa."

 

Yllä olevat laulunsanat kolahti muhun jo silloin kaksi vuotta sitten, kun kyseinen biisi ilmestyi, mutta viime yönä noi kyseiset sanat on soineet lähes tauotta mun päässä. Sitä sanotaan, että lyhyestä virsi kaunis, mutta saadakseni kaikki faktat mukaan voi tästä seuraavasta tarinasta tulla aika pitkä. Saa nähdä.

Viimeisen kuukauden ajan mun mieli on ollut - miten sen nyt sanoisi - maassa. Helvetin maassa. Itseasiassa sitä maata on jo kaivettu helvetin syvä kuoppakin, ennen kuin päästään mun mielialan aalloille. Oon itkenyt itseäni uneen useasti. Pyörinyt tunteja sängyssä saamatta unta, koska nukkuminen pelottaa liikaa todentuntuisten ja ahdistavien painajaisten takia. Pyöritellyt itsemurhaa päässä. Itsemurha, pois lähteminen, vapautuminen tästä kaikesta paskasta, jota toiset kutsuu elämäksi. Miten ihanalta se onkaan kuulostanut. Ja silloin, kun sitä ei ole ajateltu niin on etsitty kissojen ja koirien kanssa jotain, millä saada veri virtaamaan ranteesta. Ja hoitavalle taholle sekä muille oloja kysyville on kirkkain silmin valehdeltu valkoisia valheita. "Hyvin menee", ja paskanmarjat.

Alkoholikin on mennyt hyvin alas. Toissailtana vedin puolikkaan puolen litran viinapullon, puoli pulloa pisang ambonia ja kaljaa. Enkä edes tuntenut oloani niin humalaiseksi, kuin mitä tolla määrällä voisi olettaa mun olevan. En itseasiassa tuntenut oloani muuksi kuin pienessä hiprakassa olevaksi. Mutta mitä muutakaan voisi olettaa, kun on lääkinnyt pahaa oloaan jo parin vuoden ajan alkoholilla säännöllisesti. Ja mä oon aina pystynyt vetämään alkoholia kuin pesusieni konsanaan ilman sen kummempia oloja.

Mä oikeasti viimeisen viikon ajan luulin olon kääntyneen jo takaisin kohti parempaa. Sitten menin suihkuun. Muistan loppuajasta tuijottaneeni vettä ja seuraava muistikuva onkin, kun yskin sitä keuhkoistani pois. Siinä vaiheessa mulla napsahti päässä. "Tänään mä teen sen. Tänään mä lähden ja vapaudun tästä kaikesta." Parvekkeella tupakilla käydessäni kävelin jo kaiteen eteen. Katselin alas maahan ja totesin, etten mä todennäköisesti kuolisi, jos hyppäisin. Pahimmassa tapauksessa vain neliraajahalvaantuisin enkä kykenisi enää mihinkään, mitä rakastan. Tässä vaiheessa mun kämppikseni (ja paras ystäväni) lähti kylälle toisen ystävänsä kanssa.

Sisälle palattuani mä tongin tavarani läpi ja löysin vielä paketissaan olevan teroittimen. Siitähän se riemu repesi. Eikun paketti rikki ja pinsettien avulla ruuvia irrottamaan. Se ruuvi oli hankalin koskaan kohtaamani ja mulla kesti tässä urakassa vähintään puoli tuntia, mahdollisesti jopa pidempäänkin. Lopulta veri virtasi käsivarresta taas ja ai että. Se kontrollin ihana tunne. Se maailman ihanin ja turvallisin tunne, johon en ollut uskaltanut turvautua enää aikoihin. Siinä se oli taas. Ja ensimmäisen viillon jälkeen oli vain mahdoton lopettaa. Pari veripisaraa lattialla muuttui pian lammikoksi ja mä vain hymyilin euforian tunteissani. Jossain vaiheessa mua alkoi kuitenkin pelottaa itseni ja laitoin kämppikselleni viestin, missä kerroin mitä teen. 

En tiedä kauanko kerkesin istua vielä lattialla verilammikko edessä nauraen jossain shokin kaltaisessa tilassa, kun päätin lähteä hakemaan lääkkeitä. En kuitenkaan kerennyt kuin vain nousemaan, kun kuulin kämppikseni A:n ystävän auton ajavan pihaan. Juoksin äkkiä vessaan ja yritin olla aivan hiljaa, kun A juoksi sukkasillaan sisälle ja avasi vessan oven. Siinä me istuttiin jonkun aikaa lattialla ja puhuttiin. En oikein muista tilanteesta muuta kuin A:n kysymykset, puheet avun soittamisesta paikalle ja sen, että nauroin edelleen ja katselin kättäni. Hoin myös varmaan miljoona kertaa A:lle, ettei se saa hommata mulle apua. Että mähän voin hyvin. Että kaikki se olisi turhaa enkä todellakaan suostu saati halua apua.

No, lienee sanomattakin selvää, ettei A:ta kiinnostanut mun mielipide tippaakaan. Se soitti melkein naapurissa asuvan ystävänsä paikalle sillä välin, kun mä pakkasin tärkeimpiä tavaroitani. Sitten me lähdettiin ajamaan kohti Seinäjokea päivystykseen. Matkan aikana mua huimasi koko ajan ja puhuminenkin tuotti ongelmia jaksamisen suhteen. Matkalla pysähdyttiin sen verran, että kävin ostamassa tupakkia. Silläkin nopealla reissulla hyvä että pysyin tolpillani.

Kuudelta aamulla me oltiin vihdoin päivystyksessä. Ensin istuttiin vuoronumeron kanssa ilmoittautumisen odotustilassa, jonka jälkeen meidät ohjattiin konservatiivisen päivystyksen puolelle. Siellä me istuttiinkin sitten puolitoista tuntia ennen kuin lääkäri tapasi mut. A tuli mun mukaan ja istui vieressä, kun lääkäri katseli mun kättä ja puhui avunhuudosta sekä osastosta. Se oli nopeasti ohi ja meidät passitettiin takaisin odotustilaan. Hetken kuluttua lääkäri palasi ja kertoi, että osastoreissuhan tästä tuli. Tässä vaiheessa pääsin sentään pois odotustilasta päivystyksen sänkyyn, minne mulle tuotiin aamupalaa ja kerrottiin, että sairaalan psykiatri tapaa mut vielä ennen siirtoa. Tässä vaiheessa kello oli yhdeksän.

Nyt mä oon tunnin ajan ollut koneella side kädessä odottamassa, että koskahan se psykiatri suvaitsee saapua paikalle. Sanoisin, että aivan helvetin hyvä alku tälle viikolle. Ai niin, pitää vielä mainita sen verran, etten tahdo kenenkään potevan huonoa oloa siitä ettei huomannut miten mä oikeesti voin. Musta on näiden vuosien varrella tullut mestari tän asian näyttelemisessä, että - kuten sanoin jo aiemmin - mä alan itsekin uskoa siihen lopulta, kunnes ajatus pimenee ja tajuan tilanteen oikean laidan.

Normaalia parempi päivä

Mulla on tänään normaalia parempi päivä. Mä en sano voivani hyvin, sillä en voi, mutta parempi päivä on sekin hyvä. Mä pääsin tänään sängystä ylös aamulla enkä vasta joskus päivällä. Mä menin kouluun ja oikeasti tein parhaani mukaan niitä tehtäviä, vaikka mua ahdistikin niin paljon ettei henki meinannut kulkea. Tein jopa parhaani ruotsin tentissä, vaikka meinasin viime hetkellä karata luokasta ahdistuksen ja stressaamisen seurauksena. 

Sieltä mä menin psykiatriselle poliklinikalle tapaamaan mun omahoitajaa. Me täytettiin toimeentulotukihakemus ja soitettiin parille perintätoimistolle maksusuunnitelmien teosta. Eka puhelu meni hyvin, kun mun omahoitaja sai puhua. Lopputuloksena oli 15e/kk tammikuusta kesäkuuhun, mikä ei ole loppupeleissä hirveän paljoa. Toisen paikan asiakaspalvelija taas oli nuiva ja halusi mun puhuvan, mikä lähes tulkoon aiheutti mussa paniikkikohtauksen. No, selvittiin kuitenkin puhelusta hengissä ihmeen kaupalla. Lopputuloksena 40e/kk tammikuusta elokuuhun, vaikka kuinka yritin piipittää, että ei mulla ole opiskelijana varaa maksaa kovin paljoa per kuukausi. Ensi vuosi yritetään sitten selvitä 55e/kk vähemmällä rahalla. Toki tämä pienensi mun stressiä ja ahdistusta rahahuolista, kun ei tarvitse maksaa samana päivänä toiseen paikkaan 80e ja toiseen paikkaan 300e. (Hoida itsesi kuntoon he sanoivat, se on hauskaa he sanoivat...)

Kotiin tultuani mä vaan lösähdin sohvalle, kuten aina. Pian pitäisi syödä jotain vatsan mukaan. Voisin pitkästä aikaa tehdä ihan ruokaa (tai siis "ruokaa" eli makaronia, tonnikalaa ja raejuustoa...), enkä vain syödä pikapuuroa tai karjalanpiirakoita. Vaikka mun päivä kuulostaakin varmasti teidän monen "terveen" ja terveen silmiin todella kauhealta ja raskaalta, niin... ei se oikeasti sitä ole. Tai on. Sitä en kiellä etteikö se raskas olisi, sillä jokainen päivä on sairastuneelle raskas. Mutta kun joka päivä on todella huono, niin jo se, että pääsee sängystä ylös ajoissa ja menee kouluun sekä tekee siellä ja saa muutakin vielä tehtyä päivän aikana, tuntuu niin suunnattomalta voitolta. Kaikesta siitä ahdistuksest huolimatta mä olen onnistunut suorittamaan lähes normaalin päivän ja ai että, kuinka hyvältä se tuntuukaan, kun ei vietäkään koko päivää sängyn pohjalla kykenemättömänä tekemään mitään. Mä oon kyennyt myös nauramaan aidosti tänään ja heittämään vitsiä asioista.

Ei mulla muuta tällä kertaa, halusin vaan hehkuttaa mun parempaa päivää.

Ihana kamala mielisairaala

Monen käsitys mielisairaalasta on varmaankin se, että täällä maataan sängyssä sidottuna kaiken aikaa ja välillä syödään ruokaa, mikä ei kelpaisi edes rotille. Näin kärjistettynä siis.

Mutta ei mielisairaalassa oikeasti sellaista ole. Aikuisten puolella meno on jo todella rentoa, nuorten puolella oli vähän enemmän sääntöjä. Täällä saa olla kone, puhelin kaiken aikaa itsellä ja tupakilla saa ravata vaikka viiden minuutin välein. Osa ruuista on toki sellaisia, mitkä eivät kelpaisi edes rotille, mutta on täällä hyviäkin ruokia. Ja omien eväidenkin mahdollisuus on. Yksi päivä tilasin tänne pizzaakin parin muun potilaan kanssa.

Mä oon siis ollut täällä aikuisten puolella nyt kaksi viikkoa. Hakeuduin tänne itse sillä mua pelotti liikaa mun itsetuhoiset ajatukset. Mulla aloitettiin uudelleen lääkitys, tällä kertaa eri lääkkeillä. Saan päivässä 5 pilleriä tällä hetkellä vakiona, niiden lisäksi voin pyytää 1-4 pilleriä tarvittavaa. Pikkuhiljaa olo alkaa kai paranemaan, mutta ainakaan vielä ei näy tulosta. Lääkkeitäkin nostetaan vielä, joten senkään vuoksi uloskirjaus ei ole vielä ajankohtaista.

Mä oikeastaan jopa viihdyn täällä. Pidän siitä, että joku muu huolehtii mun vuorokausirytmistä ja on aina joku jolle puhua, kun huono olo iskee oikein kunnolla. Mutta ei mulla muuta, kunhan tein pienen selonteon siitä, mitä mulle kuuluu.

Mul on suvun taipumus synkkyyteen

Mä en voi hyvin. Se on aina vaikeaa myöntää edes itselleen sen jälkeen, kun on pitkänkin aikaa kerennyt jo voimaan hyvin. Ja sitten ei taas voikaan hyvin. Mulla kerkesi taas olemaan pitkä hyvä kausi, jolloin oli kyllä satunnaisia huonoja oloja, mutta pääasiassa voin hyvin. Ja nyt mua taas pelottaa itseni.

Mä olen todella kyllästynyt tähän vuoristorataan ja "voin hyvin, ai taas väärä hälytys"- rumbaan. Uudestaan ja uudestaan. Vielä joku aika sitten mulla oli taas hyvä kausi, jolloin tein kaikkea ja nautin elämästä. Viimeksi eilen itkin yöllä toivoen, että voisin kuolla.

Mä pystyn pitämään kulissia yllä joka päivä. Esitän voivani hyvin ja olevani paranemassa. Se vie mun kaikki voimat, joten heti kotiin tultuani romahdan sängylle ja nukahdan. Hyvä, että pystyn edes huolehtimaan itsestäni kunnolla. Kissatkin on muualla, ja ilman niitä mä olisin todennäköisesti tappanut itseni jo keväällä.

Mä voin myöntää itselleni, etten voi hyvin. Mä voin myöntää sen ihmiselle, jolle puhun iltaisin itkiessäni. Mä voin myöntää sen täällä blogissa, sillä ajattelen ettei kukaan tätä kuitenkaan lue. Mutta mä en pysty myöntämään sitä niille, jotka voisivat auttaa. Sillä eihän tää ole masennus. Tää on vain sarja huonoja päiviä, jolloin tahdon kuolla. Kaiken aikaa.

Voisin nytkin vaan romahtaa ja alkaa itkemään. Mutta en voi. Oon koulussa. Joten hymy päälle ja show pystyyn taas.

So together, but so broken up inside

Aloitan nyt niinkin kliseisesti jälleen, kuin toteamalla etten ole sitten aikoihin kirjoittanut. Oon mä tän kirjoitussivun avannut, saanut pari lausetta ylös ja sitten tuskaillut, kun en vain keksi mitään sanottavaa. Joten tällä kertaa haluan vain kertoa, että mitä mulle kuuluu.

Kaikki mun vanhat ongelmat on nyt nostaneet päätään, vieläpä pahempina kuin koskaan aiemmin. Mulla on jälleen ahdistuskohtauksia, jatkuva alakuloinen olo, ei kiinnosta mikään muu kuin kaljan juominen, ääniä päässä, kuumuuden ja kylmyyden vaihteluita, väsyttää kaiken aikaa, mutta siltikään uni ei tule iltaisin ja herään vähintään miljoona kertaa yöllä. 

Uskalsin onneksi sentään mainita luokanohjaajalle asiasta maanantaina, ja mainitsin vielä perään halusta päästä puhumaan jollekulle - näin esimerkiksi terveydenhoitajalle. Eilen sitten tuli viestiä, että sopisiko tännään näkeminen ja sopiihan se, että pääsen mahdollisimman nopeasti puhumaan jollekulle, joka osaa sanoa mitä tämä on ja mistä syystä tämä on taas alkanut.

Ei sil oo välii mist oon tullu
Vaan sil et millanen mä oon
Ja oonko valmiina mä oon
Ei sil oo välii et oon hullu
Juju - Hullu