En kirjaimellisesti ees muista, koska oon viimeksi ollut näin rikki. Oon viimeiset vajaa kaksi kuukautta esittänyt voivani hyvin, oon ollut jumissa kieltovaiheessa ja nyt, kun lopulta siirryin suruvaiheeseen, en osaa jatkaa matkaa kohti hyväksymistä ja yli pääsemistä. Mutta miten sanotaan kaksi vuotta kestäneelle parisuhteelle ja muistoille hyvästit? Aina voi heittää yli niinkuin mä tein ja kertoa julkisesti toisen virheet. Se ei kuitenkaan ole oikea teko, sillä se mitä on sanonut, niin sitä ei sanomattomaksi saa.
Aina voi esittää, että on päässyt yli. Että voi paremmin kuin aikoihin ja on onnellinen. Mutta jossain vaiheessa se toinen osapuoli on oikeasti sitä ja löytää uuden. Ja jos olette 'onnekkaina' pysyneet hyvissä väleissä, tarkoittaa se sitä, että joudut kuuntelemaan uuden hehkutusta. Se viimeistään laukaisee suruvaiheen, joka sitten iskee kyllä sen mukaisella mitalla. Nopeasti siinä tulee mukaan viha, joten olet pelkkää surua ja vihaa ja itseinhoa. Itket, tahdot turruttaa tunteet ja kuolla. Samaan aikaan haukut toisen pystyyn, itket lisää ja annat kaiken purkautua. Se on ihan hyväkin asia, se puhdistaa oloa. Kunhan muistaa pyytää anteeksi. Mutta tarvitseeko sitä todella pyytää anteeksi, kun vain kertoo sen, mitä todella ajattelee?
Pitäisikö mun todella vain sietää se, kuinka ihminen joka sanoi mulle vihaavansa lempinimiä kaiken aikaa, antaa uutensa kanssa heti tutustumisvaiheessa toisilleen lempinimet? Pitäisikö mun todella vain sietää se, kuinka ihminen joka sanoi mun olevan koko maailmansa ei enää välitä siitä, miltä musta tuntuu? Tai se, että vaikka suoraan sanon mulla olevan paha olla, niin hän ei edes yritä auttaa vaan puhuu mieluummin toisen kanssa? Vaikka sanoo mun edelleen olevan hänen paras ystävänsä. Se ei ole edes ystävyyttä mun mielestä, ettei yhtään välitä toisen huonosta olosta.
Sitä voi itkeä, sitä voi huutaa, sitä voi vain maata lattialla ja toivoa katoavansa. Sitä voi värjätä hiuksensa, sitä voi luopua lävistyksistä, sitä voi tehdä kaikkensa estääkseen jokaisen peiliin vilkaisun muistuttavan siitä toisesta. Sitä voi juoda viisi iltaa putkeen ja sitä voi hukuttautua koulujuttuihin. Mutta ei mikään oikeasti auta.
Hei milloin hanat aukeaa?
Minä tahtoisin unohtaa,
mutta miksi siitä on tehty, niin pirun vaikeaa?
En päivistä kiinni saa,
ilman sinua kai koskaan, päivistä en kiinni saa.
Ehkä tää asian myöntäminen julkisesti auttaa ees vähän. Ja ajatustensa ylös kirjoittaminen. Ei voi tietää, se jää nähtäväksi...
