Mä en voi hyvin. Se on aina vaikeaa myöntää edes itselleen sen jälkeen, kun on pitkänkin aikaa kerennyt jo voimaan hyvin. Ja sitten ei taas voikaan hyvin. Mulla kerkesi taas olemaan pitkä hyvä kausi, jolloin oli kyllä satunnaisia huonoja oloja, mutta pääasiassa voin hyvin. Ja nyt mua taas pelottaa itseni.
Mä olen todella kyllästynyt tähän vuoristorataan ja "voin hyvin, ai taas väärä hälytys"- rumbaan. Uudestaan ja uudestaan. Vielä joku aika sitten mulla oli taas hyvä kausi, jolloin tein kaikkea ja nautin elämästä. Viimeksi eilen itkin yöllä toivoen, että voisin kuolla.
Mä pystyn pitämään kulissia yllä joka päivä. Esitän voivani hyvin ja olevani paranemassa. Se vie mun kaikki voimat, joten heti kotiin tultuani romahdan sängylle ja nukahdan. Hyvä, että pystyn edes huolehtimaan itsestäni kunnolla. Kissatkin on muualla, ja ilman niitä mä olisin todennäköisesti tappanut itseni jo keväällä.
Mä voin myöntää itselleni, etten voi hyvin. Mä voin myöntää sen ihmiselle, jolle puhun iltaisin itkiessäni. Mä voin myöntää sen täällä blogissa, sillä ajattelen ettei kukaan tätä kuitenkaan lue. Mutta mä en pysty myöntämään sitä niille, jotka voisivat auttaa. Sillä eihän tää ole masennus. Tää on vain sarja huonoja päiviä, jolloin tahdon kuolla. Kaiken aikaa.
Voisin nytkin vaan romahtaa ja alkaa itkemään. Mutta en voi. Oon koulussa. Joten hymy päälle ja show pystyyn taas.
