Rikkinäinen olo. Oon yksin vaikka oisin seurassa. Voin pyyhkiä kyyneleet. Pestä levinneet meikit pois. Meikata tummat silmänaluset piiloon. Voin näytellä hymyileväni. Mutten saa tuskaa sisällä loppumaan.
Joo, lupasin etten enää tän blogin puolelle angstais. En vaan ikävä kyllä taida pystyä tekemään mitään kovin iloista. Mulla on siihen syyni, eikä kaikkien sitä tarvitse tietää. Tai no, eihän se toinen sitten lopulta ookkaan totta. Mutta silti, oon periaatteessa kotona pystyny vaa itkemään koko kesäloman ajan. Tai siis, sillon kun oon muiden seurassa ni en itke, mut kun oon yksin ajatuksieni valtaama ni en voi olla itkemättä.
Mun ajatukset tappaa mut hiljaa sisältä. Tai oikeestaan yks ihminen. Henkilö, jota en voi olla ajattelematta. Henkilö, jota mä rakastan edelleen vaikka kaikille väitän muuta. Mun pitäs päästää jo irti, koska sille se ois nykyään yhdentekevää vaikka mä kuolisin. Mutta jos joku on ollut koko maailma, ainoa kelle uskaltaa todella puhua murheistaan yli 3kk ajan, siihen on hankala pystyä. Mä en sais enää rakastaa sitä, mutta en voi olla rakastamattakaan. Rakkaus on perseestä.
Joku varmaan miettii, mistä otsikko tulee. No tupakattomista päivistä. Eli oon lopettanut tupakoinnin, ja tänään oli kolmas päivä purkalla. (Tosin kaksi kertaa oon sortunu jämät ottamaan) Ja sekin sitten vähän stressaa mua lisää. Oon luvannut, että lopetan. Mutta tässä tilanteessa hermosavut ois paikallaan. Kuitenkin lopputuloksena on se, että mä jään ilman niitä savuja ja jauhan nikotiinipurkkaa hullun lailla.
Niin joo, meinas vallan unohtua, että lupasin itelleni laihtuvani vuoden loppuun mennessä vähintään 20kg. Melkein mitäänhän mä en muutenkaan syö, en oo syöny pitkään aikaan. Joten pelkällä liikunnan lisäämisellä saan jo tuloksia, oletettavasti ainakin. Nyt vaan odotetaan, että vasen jalka paranee, että pääsen lenkille.
Tosiaan, mun vasen jalka on ihan kauheen kipee jo pelkästään kävellessä. Lantioon sattuu istuessa ja vasemmassa kädessä näkyy haaleesti mustelmia. Nyt vasen käsi taipuu jo normaalisti, vaikkei aluksi sekään onnistunut ilman kauheaa kipua. Ja joku sanoo ratsastusta helpoksi ja vaarattomaksi harrastukseksi. Lensin siis maastossa melkein traktoria päin, kun Rasse säikähti lehmiä ja rupes hyppimään pystyyn sekä pyörimään paikallaan samalla. Ja tietysti mulla ei ollut turvaliiviäkään. No, onneksi mitään pahempaa ei tapahtunut. En oo tosin lääkärissä käyny näyttämässä, mutta kai se pian pitäs kun ei meinaa kävelystä tulla mitään. Ja siitä on siis jo 5 päivää kun se tapahtu, ellei jopa enemmänkin, en nyt jaksa kattoa facesta koska se tapahtu.
Pikkulinnut on muuten laulellu että kaikki ois päässy eläintehoitopuolelle sisään. Voi tietysti olla vain ilkeä pila, mutta toivotaan sen oelvan totta. Torstainahan se sitten selviää (:
Lupauduin muuten menemään Rassella Kurikassa 19. päivä 60cm ja 70cm estekammosta huolimatta. Onneks se on niin helppo ja turvallinen hyppääjä. Ehkä mäkin sitten selviän radoista nätisti ja saatan päästä jopa hieman kammostakin eroon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti