Sä vain peilityyntä näät, sen alla on äkkisyvää

En tiedä kuinka moni teistä tietää, että kuinka epävarma mä olen aina kaikessa. En uskalla tehdä omin voimin päätöksiä, koska en tiedä miten muut reagoisivat niihin. En uskalla tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkään jo valmiiksi, että entä jos ne(kin) lähtevät mun elämästäni. En uskalla myöskään puhua sellaisille ihmisille, joille haluaisin puhua. En uskalla kertoa mitä todella tunnen ja ajattelen, koska en tiedä miten muut suhtautuisivat siihen. En uskalla tehdä puoliakaan asioista mitä haluaisin, koska olen epävarma.

Siksi olen kiitollinen, kun exäni otti viikko sitten yhteyttä, koska halusi sopia suunnilleen puolitoista vuotta kestäneen riidan. Mä en halunnut missään vaiheessa riidellä, mutta toisinaan riitelen itselleni tärkeiden ihmisten kanssa pelkästään, koska epävarmuuksissani työnnän heitä sillä tavalla pois luotani. Niin taisi käydä tässäkin tilanteessa aikoinaan. En jaksanut riitelyä itsekään, tahdoin sopia, tahdoin tehdä sillä tavalla ns. rauhan menneisyyteni kanssa. Mutta itse en uskaltanut tehdä aloitetta siihen. Mulle tuli todella siunattu olo, kun tehtiin rauha, koska kyseessä oli mun ensirakkaus ja koska nyt erosta kuultuaan, on tuo kyseinen exä jaksanut kysellä miten mä jakselen, vaikka sillä ei olisi mitään pakotetta siihen. (Tähän eroon liittyen vielä, en ole satuttanut itseäni, aloitin sen sijaan polttamaan uudelleen, parempi sekin kuin itsensä satuttaminen..)

Mä pelkään paljon, kuten varmaan kaikille oli jo selvää. Mä ajattelen omassa päässäni liikaa kaikkea, ja lopulta en enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Toisinaan ajattelen niin pitkälti asioita, että kuvittelen niiden siis olevan totta, ja mun mieleni saattaa siis kääntää yhdestä väärällä tapaa sanotusta lauseestakin tähän pisteeseen asti. Ehkä maailman rasittavin asia, mutta toisinaan annan mieleni ihan tarkoituksella luoda turhista asioista kaikenlaisia teorioita, kunhan tiedän jonkun olevan muistuttamassa mua siitä, että se on vain kuvitelmaa, siltä varalta että itse sen unohdan.

Anteeksi muuten, että en ollut taaskaan kuukauteen kirjoittanut, ja nyt yhtäkkiä jo kolmas päivä putkeen kun kirjoitan. Mulla vain sattuu olemaan nyt luova kausi. Ottakaa tästä vielä mua tämän kirjoituksen inspiraation lähde, eli biisi, jonka sanat kolahtavat muhun, tuntuvat myös kuvaavan sitä, mitä tunnen sisälläni.

I guess that love wasn't enough

Eli kyllä. Erottiin Aijan kanssa. Ja koska osa näemmä rupesi keksimään omasta päästään syitä väittäen niitä Aijan askissa totuudeksi, ajattelin kertoa miksi näin kävi.

Päätös oli yhteinen, lopputulokseen päädyttiin 2 tunnin puhelun jälkeen.

Meillä oli mennyt viime aikoina huonosti, mä olin epävarma ja se näkyi suhteessa jatkuvina riitoina. Lopulta mua pelotti kertoa totuus Aijan kysyessä jotakin.

Kumpaankin vaikuttivat jatkuvat riidat niin, ettei suhde tuntunut enää samalta kuin aiemmin. 

Kumpikaan ei olisi halunnut erota, koska rakastetaan toisiamme, mutta todettiin eron olevan parhaaksi.

Ollaan yhä ystäviä, ainakaan ihan heti ei aiota nähdä, mutta ehkä joskus vielä.

Tunteet tosiaan yhä olemassa kaikesta huolimatta molemmilla, ja eihän sitä tiedä vaikka joskus vielä palattaisiin yhteen, kun kuitenkin puhuttiin kaikki asiat läpi ja kumpaakaan ei jätetty tai petetty.

Meidän suhde vain ajautui hiljalleen pisteeseen, ettei asioita voinut enää selvittää muilla keinoin.

Tossa kai nyt pääpiirteittäin kaikki, minkä haluan muille kertoa erosta. Kyllä, mulla on tyhjä tunne rinnassa ja pala kurkussa, mutta tiedän silti viimeisimmän vuoden olleen uskomattoman ihana. Sain paljon uusia kokemuksia ja olen kiitollinen kaikista päivistä, myös niistä vähän huonommista.