Rakastuminen outo käsite minulle, mut mä rakastuin, mitä sitä kieltämään

Hei sinä. Sinä juuri jolle henkilökohtaisesti tämän linkkasin. Olet upea ihminen, tiesithän sen? Teet jokaisesta päivästäni elämisen arvoista, annat mulle syyn hymyillä vaikka oisin just huutanut kuinka vihaan mun elämää ja kyyneleet vieris pitkin mun kasvoja. Muutamalla lauseella, sä saat missä tahansa tilanteessa mut hymyilemään tai nauramaan, eikä sun tarvitse edes sanoa mitään söpöä tai romanttista. Riittää että sanot jotain ihan randomiakin. Sä saat mut nauramaan. Aina. Vaikket edes yrittäisi. 

Mä en edes keksi sanoja kuvailemaan sitä, miten onnellinen mä oon siitä, että laitoin sulle vajaa kaksi vuotta sitten sen kaveripyynnön facebookissa ja uskalsin alkaa puhumaan sulle. Okei, toki olin suuttunut sulle vaikken edes tuntenut sua silloin mutta se annettakoon anteeksi. Tein sen kuitenkin. Rupesin puhumaan sulle niitä näitä. Tutustuin suhun. Ja me jatkettiin puhumista. Lopulta numerot vaihtu ja ruvettiin puhumaan myös viesteillä. Susta tuli nopeasti mun paras ystävä. Vaikkei meidän ystävyyskään mitään helppoa ollut. Mutta mä oon onnellinen, että vaikka meidän kahden ois pitänyt halveksua toisiamme kuten yleensä siinä tilanteessa kai tehdään, niin sä et kieltänyt mua puhumasta, kieltänyt tutustumasta. Mä sain avautua sulle, sä ymmärsit, etkä koskaan arvostellut sitä mitä kerroin.

Ajan kuluessa mä tajusin ihastuneeni suhun. Tai siis, en myöntänyt sitä. En itselleni. Enkä todellakaan niille jotka huomas sen musta. "Ei me olla toistemme tyyppiä." "Se seurustelee mun exän kanssa." "Ei mua kiinnosta se." "Vaikka kiinnostaiskin niin en menis niiden suhteen väliin." Kuukauden kuluttua kerroit tykkääväs musta. Mä kerroin perässä. Pari päivää siitä sanoit rakastavas mua. Mä totesin, että niin mäkin rakastan sua. Hetki siitä jätit poikaystäväs. Ja meniköhän edes viikkoakaan, kun sain viestin sulta. Viestin joka muutti mun elämän. Viestin joka on saanu meidät tähän tilanteeseen. "En tiiä mitä aattelet tästä, mut haluisitsä olla mun kans? Ymmärrettävää jos et tai jotain.. Mut sit ku oot miettiny ja vastannu niin voiks soittaa vai onks sul jtn synttärijuttui?" "Tottakai mä haluan olla sun kanssa<3". 

Ensimmäiset kuukaudet oli täydellisiä. Saatettiin puhua aamuun asti yön yli vaan keskustellen niitä näitä tajuamatta ajan kulkua. Soiteltiin ja opittiin tuntemaan toista paremmin. Meillä ainakin riitti kärsivällisyyttä. 200km välimatkaa ja 2kk kahden ensimmäisen tapaamisen välissä. Ei enää ikinä. Alkuvuodesta 2014 saapu ensimmäiset riidat kuvioihin. Kieltämättä koko helmikuu oli jatkuvaa riitelemistä. Mutta maaliskuussa tilanne oli jo toisin. Me selvittiin siitä. Me oltiin onnellisia. Loppukevät meni yhdessä hujauksessa ja pian huomasin istuvani sun isän vierestä kirkon penkiltä, katselemassa sun konfirmointia. Ne oli kieltämättä mielenkiintoisimmat rippijuhlat joissa oon ollut. Ja parhaat.

Huppari ja pipo ei ole ikinä tyylivirhe. Ei edes mekon kanssa. Pitää vaan osata yhdistää.

Pian säkin tulit lopulta käymään meillä ekaa kertaa. Tapasit mun kavereita. Mun isoveljen. Pääsit vihdoin näkemään livenä meidän kissat ja koiran. Ja ennenkuin huomattiinkaan, oli vuosipäivä. Vietettiin koko se viikko yhdessä. Sä ja mä. Suurin osa ajasta kaksin. Mitä nyt satunnaisia ihmisiä nähtiin. Ja molempien porukoita tietysti pakonkin edessä. Mä en pysty just tällä hetkellä tätä kirjottaessa ajattelemaan muuta kuin, että kuinka paljon mä rakastin sua silloin, ja kuinka paljon rakastan sua nyt. En ehkä osaa sanoa sitä ääneen tai viesteillä, mutta sanoin sen nyt tässä. Julkisesti. Toivon mukaan pystyt uskomaan sen, vaikken osaakaan tunteitani näyttää. Ainakin näytän sen hassulla tavalla. Käyttäytymällä typerästi. Mutta luota muhun; mä rakastan sua enemmän kuin luulin pystyväni rakastamaan ketään. Joskus mua pelottaa se. Kaikki tää. Mun tunteet. Sun tunteet. Välimatka. Mä tuun epävarmaks kaikesta. Sanon asioita joita en tarkoita. Toivon mukaan ymmärrät, etten mä halua ikinä saada sulle huonoa oloa niillä. En silloin ajattele ennen kuin puhun tai kirjoitan. Ja oon huono myös myöntää virheeni ja pyytää anteeks. Joten pyydän tässä nyt julkisesti anteeks kaikista niistä sanoista, mitä etenkin viime aikoina on päässy tulemaan.

Mutta jatketaan. Mun epävarmuus iski. "Ei tää taida toimia tää meidän juttu." Kestettiinköhän me edes kahta päivää, ennenkuin pyysin anteeksi ja kysyin sua takaisin yhteen. Oltiin taas onnellisia, mutta sisimmässä mua kaiversi kaikki mitä oon pitänyt sisälläni. Onni kesti kuukauden. Tein virheen ja kohtelin sua aivan paskasti. Anteeks vielä siitäkin, vaikka oonkin miljoonasti jo pyytänyt. Erottiin pysyen ystävinä. Mulla oli pientä säätöä toisen kanssa. Olin ihan sekaisin. Kun mä sanoin uutena vuotena humalassa, etten tiedä kumpaa rakastan, rakastanko molempia vai rakastanko kumpaakaan, mä tarkoitin sitä. Ulospäin mä hymyilin. Sisältä mä olin yhtä sekasortoa. 

Kaikki lähti uuden vuoden aikana ja jälkeen korjaantumaan itekseen. Tupakalla henkilö joka tunnistaa itsensä tästä, sai mut tajuamaan sen, että me oltiin pystytty viettämään viikko saman katon alla. Nukkuen samassa sängyssä. Käyttäytyen kuin mikään ei olis muuttunut. Hän ei ollut aina edes muistanut meidän eronneen. En ollut mäkään. Uuden vuoden jälkeen, mä rupesin näkemään sitä vaan selvemmin. Vaikka sä just ennen lähtöäs huutaen haukuitkin mut. Mä ansaitsin sen. Mutta mä tiesin kenelle mun sydän oli kaiken sen aikaa kuulunut. 

Ja tasan kuukausi meidän eron jälkeen, mä kysyin sua takaisin yhteen luvaten kaiken olevan nyt hyvin. Sä suostuit. Kaikki ei oo mennyt kuten aiemmin, mutta yli kolmen kuukauden jälkeen tosta päivästä, mä kirjoitan tätä. Oon välillä - kuten tällä hetkellä esimerkiksi - hymyillyt hirveästi, mutta oon myös meinannut itkeä joissain kohdissa. Meidän suhde ei oo ollu täydellinen. Se ei oo ollu unelmaa. Se ei oo ollu helppoa. Mutta toisaalta se ei voikaan olla helppoa tälläisen välimatkan kanssa. Me ollaan kuitenkin aina osattu sopia, aina kuunneltu toisiamme, aina ymmärretty toisiamme ja mikä tärkeintä - aina rakastettu toisiamme. Me ollaan päätetty selvitä kaikesta yhdessä. Ja mä en kadu sitä asiaa. Mä en ehkä oo unelmien tyttöystävä, mutta sä oot mun unelmien täyttymys.

Mä en tuu ikinä osaamaan vastata kysymykseen, että miksi mä rakastan sua. Sä oot... sä. Sä oot kaunis. Kuuma. Täydellinen. Sulla on maailman ihanin luonne. Valloittavin hymy. Upeimmat silmät. Sä saat mut nauramaan. Sun edessä mä en häpeä olla oma itseni. Sun edessä mä voin kulkea hiukset rasvaisina ja harjaamattomana takkupörrönä, täysin meikittä, satunnaisissa lattialta poimituissa vaatteissa, tuntematta itseäni jotenkin epäkotoisaksi, kuten oon aiempien kanssa tuntenut jos edes joku noista on täyttynyt. Sulle pystyn lähettämään epäedustavia kuvia itestäni ja sä lähetät takas. Sä vaan teet mut onnellisemmaksi kuin kukaan muu. Mä en halua ketään muuta kuin nimenomaan sut, etkä sä saa sitä asiaa millään muuttumaan. Anteeks et tästä tuli näin pitkä, mutta toivottavasti hymyilit ees vähän. Halusin vaan kertoo kaiken, että tiedät munkin puolen tässä kaikessa. Mä rakastan sua. Oon sanonut sen tän tekstinkin aikana varmaan sata kertaa, mutta niin se vaan on. Aija Aleksandra, mä rakastan sua. Nää 17kk (18kk) on olleet mun elämäni parhaat kuukaudet.