Sun kaa oon enemmän elossa ku koskaan

Kotivaimo se täältä kirjoittelee. Sunnuntaina kannettiin mun viimeisetkin muuttoon tarvittavat tavarat sisälle kämppään, ja samalla reissulla haettiin myös ensimmäinen kissanpentu. Jahka toinen saapuu ensi viikolla, niin lupaan tehdä niistä jossain vaiheessa laajemman postauksen. Aija lähti maanantaina jo melkein aamusta kotonaan käymään - ja pakkaamaan ovat tavaransa -, paluunsa on vasta viikonloppuna. Joten mä olen nyt täällä yksinäni kissan kanssa. Ainakaan vielä ei ole yhtään ikävä kotiin, oon aina ollut enemmän sellainen ihminen, joka asuu kävelymatkan päässä kaupasta kuin keskellä ei mitään- viihtyvä.

Koti-ikävä on muutenkin mulle aika vieras tunne. En edes muista, koska mulla olisi viimeksi ollut koti-ikävä, on siitä ainakin yli 10 vuotta. Suurimman osan lapsuudesta mehän vietettiin veljien kanssa pääkaupunkiseudulla mummin tai papan luona, joten tuli jo pienenä oltua niin paljon poissa, että siihen tunteeseen tottui. Se saattaa olla myös syy, miksen oo ennen netflixiä oikein viihtynyt kotona kuin hevosten parissa. Kolme viikkoa putkeen asuntolassa oleskelu ei tuntunut ongelmalta. Oon haaveillut omasta kämpästä 14-vuotiaasta, joten tää on unelmien täyttymys.

Toki mulla on ikävä Nököä ja kissoja kotona, mutta mä tiedän tulevani näkemään niitäkin vielä. Yritän taas joskus lähiaikoina päivitellä miten mulla menee.

Tässä vielä viikon takainen kollaasi, josta saa vähän tuntumaa, miltä tää kämppä näyttää.