Teininä ainoa haaveeni oli kuolema

Äitee kirjoitti vähän aikaa sitten finfamille jutun, miltä siitä on tuntunut seurata mun sairautta sivusta. Se todella pisti mut miettimään. Perustin tän blogin 14-vuotiaana, koska kirjoittaminen oli mun henkireikä. Tapa selvittää ajatuksia ja purkaa niitä edes jotenkin. Kaikkein vaikeimmat asiat on helpompi kirjoittaa kuin sanoa ääneen, ainakin mulle. En oikein oo uskaltanut luottaa keneenkään, etenkään ammattilaisiin. Ainoa ihminen, jolle oon kirjaimellisesti itkenyt ja avannut kaiken menneisyydestäni on Aija. Muistan sen tilanteen. Me oltiin seurusteltu jo vuosi, kun mä yksi yö rupesin puhumaan kaikkea läpi yöllä pimeässä huoneessa. Mä itkin ja Aija lohdutti. Se oli puhdistavaa. En mä oikein luota muihin ihmisiin yhtä hyvin psyykeeni ongelmien kanssa.

Mä olin 13, kun mä halusin ensimmäisen kerran kuolla. Se syksy oli täynnä muutoksia. Yläasteen aloitus, vanhempien kiinni jääminen, niiden menneisyyden paljastuminen. Onko ihmekään, että noi yhdessä jo vuosia jatkuneen kiusaamisen kanssa laukaisi sen masennuksen. Se oli lievää silloin. Aloitin tupakoinnin, leikkasin hiuksia koska en jaksanut niitä ja lopulta marraskuussa elämäni suurin rakkaus viiltely astui esiin. Se oli aluksi pelkkää kokeilua. Pintanaarmuja ja mietintöjä, että miksi ihmiset tekee näin. Ennen kuin huomasinkaan olin jäänyt koukkuun siihen hyvän olon tunteeseen, minkä siitä sain.

Välillä mä olin iloisempi. Ei masentanut niin paljoa ja elämä hymyili. Sitten taas masennus ilmestyi. Koulunkäynti kärsi, kun riehuin kylillä kavereiden kanssa enkä enää upottautunut koulunkäyntiin kuten ala-asteella. Koepapereihin kirjoittelin itsetuhoisia lauseita, biisien sanoja ja sellaista, kun en enää osannut vastata kysymyksiin.

Jossain vaiheessa kevättä jäin opettajille kotitalouden tunnilla kiinni viiltelystä. Mut vietiin juttelemaan terveydenhoitajan kanssa ja väitin kissan tehneen ne. Luulin vielä sen uskoneen mua. Se ohjasi mut kuraattorille, mutta ei kertonut syytä miksi sille. Kai se luotti mun puhuvan ja kertovan. Mä kävin siellä kevään puhuen univaikeuksista. Pidin hihat visusti alhaalla, ettei kädet näkyisi ja etten sitten joutuisi puhumaan oikeista asioista.

Mä hain hyväksynnän tunnetta kaikilta, keiltä oli mahdollista. Se johti siihen, että otin itsestäni kuvia nettiin, mistä miehet kiinnostui. Ja mä todella luulin niiden olevan vain vähän vanhempia. En onneksi tavannut niitä. Mua suoraan sanottuna inhotti oma vartalo. Olin inhonnut lihavuuttani jo vuosia. Oikeastaan siitä asti, kun vaaka näytti yli 40 kiloa. Siitä kai se vuosien pakkomielle iski. Koin täydellisen painon olevan alle 40. 13-vuotiaana mun pituus oli jotain 164cm ja painoa oli 58 kiloa. Silti mä ajattelin olevani lihava ja painavani ihan liikaa. Joten mä laihdutin.

Jätin syömisen vähemmälle ja liikuin enemmän. Usein liikuin öisin, että en jäisi asiasta kiinni. Jos ajattelin syöneeni liikaa mä oksensin. Mua ahdisti, vitutti ja inhotti oma vartalo. Miksi mun luut ei voi näkyä? Miksi mä olen niin läski ettei pojat kiinnostu musta? Miksi mä painan näin paljon? Kesän loputtua mä en enää voinut jatkaa samalla rutiinilla ja mun paino alkoi taas nousemaan. En koe sairastaneeni anoreksiaa kuitenkaan. Ajatusmaailma oli toki oikea. On se ajatusmaailma yhä olemassa. Enemmän mä sanoisin mulla olleen bulimia. Ei sitä kauaa kestänyt ja sekin oli satunnaista, mutta ei se ole normaalia pistää pakonomaisesti itsensä oksentamaan siksi, että ajatteli syöneensä liikaa.

Kasiluokka meni ehkä vähän sumussa näin jälkikäteen ajateltuna. Muistan oikeastaan vain sen, että päätin päivän milloin tapan itseni. Mä olin 14 ja mun ainoa tavoite elämässä oli selvitä yhteen päivään, jonka jälkeen tappaisin itseni. Se päivämäärä oli 14. lokakuuta 2013, päivä mun 16v synttäreiden jälkeen. Kuinka pielessä täytyykään ajatusmaailman olla, että päättää 14-vuotiaana tarkan päivämäärän, milloin riistää hengen itseltään.

Ysiluokkaa edeltävä kesänä poliisi otti yhteyttä. Mua haastateltiin puhelimitse ja syyte lähti eteenpäin nimellä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Ennen sitä en tiennyt sen olevan mahdollista netin kautta. 

Elokuussa 2012 sain mun ensimmäisen paniikkikohtauksen kesken erään oppitunnin. Mä sulkeuduin täysin omaan maailmaan, kirjoittelin itsetuhoisia juttuja paperille ja opettaja luuli sen olevan uppiniskaisuutta. Seuraavalla tunnilla meidän luokanohjaaja antoi muun luokan haukkua mut ja mä jouduin kuuntelemaan sen kaiken. Vedin sinä iltana viinapullon raakana ja sixpackin lonkeroa päälle. Seuraavalla viikolla kieltäydyin menemästä kouluun. Viikon ajan mä makasin omassa huoneessa. En ees syönyt, luin vaan kirjoja tai makasin tuijotellen kattoa. Yhteensä kolme viikkoa me ravattiin äiteen kanssa tapaamisissa, missä en ottanut ede katsekontaktia saati puhunut. Istuin vain kuuntelemassa tuijotellen kynsiä. Koululääkäri passitti mut osastolle ensimmäistä kertaa.

Kolmen viikon jälkeen mä pääsin kotiin ja elämä palasi uomilleen. Kävin koulussa, näin kavereita ja elin. Sain muistaakseni lievään masennukseen diagnoosin. 

Muutama kuukausi myöhemmin luokanohjaaja huolestui mun käytöksestä ja tokaisin, että mä haluan vain kuolla. Mun viiltely oli noihin aikoihi riistäytynyt käsistä, yhden viikon aikana olin tehnyt yli 200 viiltoa. Mut passitettiin jälleen osastolle. 

Jälleen pääsin kolmen viikon jälkeen kotiin toipuneempana. Olin viillellyt osastollakin, kun en sielläkään osannut purkaa pahaa oloani muulla tavalla. Sulkeuduin mieluummin omaan kuoreeni pahan oloni kanssa ja purin sen satuttamalla itseäni. Tuolla osastoreissulla mulla epäiltiin ensimmäisen kerran kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta ei ollut ollut selkeää maniaa, joten diagnoosia ei voitu tehdä. 

28. toukokuuta 2013 mä yritin riistää itseltäni hengen, kun en enää jaksanut. Kaikki tuntui kaatuvan päälle ja kuolema tuntui liian houkutelevalta vaihtoehdolta. Joten vedin kurkusta alas kaikki pillerit mitä käsiini sain ja käperryin nukkumaan kertomatta kenellekään asiasta, toivoen etten heräisi seuraavana aamuna. Mä kutsun seuraavaa päivää ihmeeksi, sillä mä heräsin. Mä olin pettynyt itseeni, kun en onnistunut siinäkään. Samana päivänä kerroin psykologille mitä olin tehnyt. Se ei noteerannut mun sanoja mitenkään vaan vaihtoi aihetta. Se oli ensimmäinen ja viimeinen ammattilainen, jolle olin uskaltanut kertoa edes jotakin.

Elokuussa lähdin opiskelemaan ja aloitin psykoterapian. Mä en tullut mun terapeutin kanssa toimeen. Tai olisin varmaan tullutkin, ellei mua ois ärsyttänyt niin paljon se, että se tosissaan yritti saada mut puhumaan. Siellä mä kävin muutaman kuukauden kerran viikossa katselemassa kynsiä, etsimässä kaksihaaraisia ja näpyttelemässä tekstiviestejä. Välillä saatoin jotain vastata, mutta en ikinä avannut olojani.

13. lokakuuta mun suunnitelmat muuttui, kun Aija kysyi mua seurustelemaan sen kanssa parin viikon säädön päätteeksi. Mä en voinut tehä sitä sille, että olisin seuraavana päivänä tappanut itseni. Vaikka se ei olis liittynyt siihen mitenkään, koska mä olin vain päättänyt tehdä niin. Joskus samoihin aikoihin mun harhat alkoi. Ensin se oli satunnaisia ääniä, sitten ääniä alkoi tulla useammin ja lopulta myös hahmoja alkoi ilmaantua. Mun pitkäaikaisin harha on näiltä ajoilta asti. Se on näkö- ja kuuloharha, joka kutsuu itseään Saaraksi. Mä oon käynyt sen kanssa monta keskustelua ahdistuneena, kun se pistää mun olon vielä huonommaksi ja häviää lopulta, kun mun olo helpottaa viiltelyn myötä.

Samana syksynä mulla oli kaksi oikeudenkäyntiä. Ahdistus niistä ajoi mut kävelemään autotien viereen, pohtimaan tielle makaamaan menoa tai auton eteen hyppäämistä. Aija pakotti mut päivystykseen. Ja niin mä lähdin taas osastolle. Sillä reissulla mä rikoin lampun pystyäkseni jatkamaan pahaa tapaani. Lukittauduin vessaan viiltelemään ja mut piti kantaa sieltä pois, kun sulkeuduin oman pääni sisälle enkä suostunut kävelemään omin jaloin. Viimeisenä iltana hiljaisuuden alettua heittelin tavaraa päin seinää ja viiltelin. Ettekö tajua, että mä en ole kunnossa? Ettekö tajua, että mä tarvitsen yhä täällä oloa? Hoitaja pisti siteen käteen, antoi rauhoittavan ja jätti oven auki lähtiessään voidakseen vahtia tarkemmin yön aikana.

Mun hoitava lääkäri periaatteessa julisti mut terveeksi keväällä 2014. Nauroin pääni sisällä, olin kaukana siitä. Mun viillot oli alkaneet olla syvempiä ja usein se päättyi verilammikkoon mun edessä. Sitten vetäisin kerran niin syvälle, että pelästyin itsekin. En tiedä olisiko se vaatinut tikkejäkään edes, mutta se säikäytti mut silti. Siitä alkoi se, kun ekan kerran yritin olla tekemättä itselleni mitään.

Sitä kesti melkein vuoden. Sitten mä sorruin, kun olo kävi niin huonoksi. Olin kaivannut sitä tunnetta. Aija suuttui mulle, joten aloitin uudelleen yrityksen olla tekemättä mitään.

Sitä kesti hienosti siihen asti, että me erottiin ja Aija muutti takaisin vanhemmilleen. Mä join viisi päivää putkeen, kävin keskusteluja Saaran kanssa ja satutin itseäni tunteakseni edes jotain. Mä kuitenkin nousin siitä. Oikeastaan ihan lentoon asti. Kaikki alkoi tuntua päivä päivältä paremmalta. Olisin varmaan hyppinyt pitkin seiniä, ellen olisi asunut huonosti äänieristetyssä rivarissa. 

Sillä kaavalla sitä jatkui. Olin pari kuukautta huonompana, sitten taas meni lujempaa ja paremmin. Kesän ajan nukuin vain joka toinen yö muutaman tunnin. Juoksin pokemonien perässä ympäri kyliä päivin öin ja olin muutenkin kokoajan menossa sinne ja tänne.

Elokuussa mä romahdin yhtäkkiä. Halusin kuolla ja hakeuduin osastolle. Vietin siellä sitten kaksi kuukautta. Mulle tehtiin kaiken maailman testejä, mun kanssa juteltiin. Kyseltiin huonoista kausista ja paremmista kausista. Tarkkailtiin mun käytöstä. Aloitettiin lääkitys, vaihdeltiin lääkkeitä, nostettiin annoksia. Lopulta mä sain diagnoosin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Palaset tuntui loksahtaneen paikoilleen. Lääkitys oli sopiva ja pääsin takaisin kotiin.

Joulukuussa hypomanian aikaan koin olevani tarpeeksi terve pärjätäkseni ilman lääkkeitä, joten lopetin niiden syömisen. Kuukautta myöhemmin mä yritin tappaa itseni jälleen. Olisin ehkä voinut onnistuakin, ellei Ansku ois saapunut paikalle ennen kuin ehdin vetää lääkkeet kurkusta alas. Kiitos siitä.

Ansku raahas mut takaisin osastolle. Mä en oikeastaan muista ensimmäisistä päivistä mitään. Heräsin vaan iltapalalle ja muun ajan nukuin. Pikkuhiljaa mä rupesin heräämään aina vain aikaisemmin. Mun lääkityksiä ja annoksia vaihdeltiin. Yksi viikonloppu mä tulin kotilomilta ja tokaisin hoitajalle "mulla taitaa olla alkamassa mania". Siihen ei reagoitu kuin vasta viikkoa myöhemmin. Mä heräsin perjantaina 7 aamulla ja lähdin kotilomille. Valvoin koko viikonlopun putkeen tuntematta pienintäkään väsymystä. Ajeltiin varmaan 800 kilometrin edestä ainakin ympäri Suomea. Sunnuntaina illalla mä juoksin ympäri osastoa ja hypin päin seinää. Mulle tehtiin huumetestit, koska ei uskottu sen olevan vain maniaa. Oisinpa nähny niiden hoitajien ilmeet, kun ne luki listaa negatiivisista tuloksista.

Kahden kuukauden jälkeen mä pääsin kotiin. En mä kokenut pärjääväni oikeasti, mutta en enää kestänyt olla sielläkään. Seuraavassa kuussa tein positiivisen raskaustestin ja lopetin lääkityksen. Pelkäsin kovasti, että käykö taas kuten viimeksi. Mutta yllätyksenä mun keho tais tajuta, että nyt ei oo hyvä hetki olla sairas ja olinkin remissiossa koko raskauden. Oikeastaan remissio on päättymäisillään vasta nyt. En oikein ota vielä selvää, kumpaan mun olo on kallistumassa, mutta onneksi lääkkeet on aloitettu jo uudelleen, niin ne helpottaa. Harhat poistuu kokonaan lääkityksen avulla, muita oireita ne vaan lieventää, mutta sekin on tarpeeksi.

Mun käsi ja jalka on täynnä arpia niin viiltelystä kuin polttamisesta. Myös toisessa kädessä on muutama arpi. Ne ei varsinaisesti oo mitenkään kaunistava ominaisuus, mutta oon oppinut elämään niiden kanssa häpeämättä niitä

 Enää mä en halua kuolla. Enää mä en halua vain selviytyä päivästä toiseen. Nyt mä haluan elää.

Miltä se nyt tuntuu?

Oon kuullut aika useesti viimeisten kuukausien, melkein vuoden, ajan kysymyksen "miltä se nyt tuntuu". Joten minäpä nyt kerron miltä se on tuntunut ja miltä tuntuu nyt.

Huhtikuussa ekoja ajatuksia toisesta viivasta raskaustestissä kuvastaa aika hyvin se, että huudahdin vessassa "voi vittu" ja paniikissa soitin äiteelle, että mitä mä oikein teen. Melkein heti sen puhelun jälkeen etsinkin jo neuvolan numeroa netistä varatakseni aikaa. Mä olin onnellinen. Elämä tuntui hyvältä. Odottelin innolla ensimmäistä neuvolaa, ensimmäistä ultraa ja joulukuuta, jolloin pienokainen saapuisi maailmaan. Vitsailin äiteen kanssa, että jos oon joulun synnärillä niin se saa tuoda mulle sinne lanttulaatikkoa aurajuustokastikkeella.

Tietysti se oli myös pelottavaa. Musta oli tulossa äiti ja olisin 18 vuotta vastuussa toisesta ihmisestä. Mä, joka hädin tuskin olin paria kuukautta aiemmin kyennyt pitämään huolta itsestäni psykoottisen vaikean masennuskauden takia. Pelkäsin keskenmenoa. Pelkäsin kohtukuolemaa. Jälkikäteen mua on huvittanut, että en pelännyt keskosuutta vaan olin varma raskauden menevän jopa yliajalle.

Laskettu aikahan mulla oli 18. joulukuuta, ensimmäisen ultran jälkeen huomattiin kasvun jäävän vähän jälkeen, mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Päätettiin kuitenkin seurata tarkasti asiaa, joten mulla oli ultria 3-4 viikon välein. Rv 17 ultrassa sain tietää tulokkaan olevan poika. Rakenneultrassa rv 21 asiaa ei tarvinnut kyseenalaistaa. Siihen malliin esiteltiin sukukalleuksia. Mua huvitti asia. Olin ylpeä. Mun pieni 386g painava täydellinen poikani, joka ultrien aikaan imi peukaloa ja uiskenteli tyytyväisenä.

Rv 28 se päänsärky alkoi. Ensin pienenä, joka lähti nukkuessa hetkeksi, sitten se lähti kovenemaan. Samalla viikolla verenpaineet lähtivät nousuun ja jouduin ensimmäistä kertaa sairaalaan. Epäilys raskausmyrkytyksestä heräsi. Vielä ei kuitenkaan ollut pahoja oireita. Päänsärkyä, lievästi koholla olevat verenpaineet ja satunnaiset näköhäiriöt. 5 päivää sairaalassa ja pääsin kotiin. Määrättiin vuodelepoa ja opiskelut jäivät sairasloman takia. Turhautuminen siitä, että ei saanut tehdä mitään iski.

Rv 30 aloitettiin verenpainelääkitys. Ensin pienellä annoksella, sitten nostettiin. Jouduin uudelleen sairaalaan rv 31. Yhtenä yönä alkoi vannemainen ylävatsakipu. Sain litalginia, opamoxia, buranaa ja panadolia, mutta tappavalta tuntuva päänsärky ja ylävatsakivut eivät hellittäneet. Verenpaineet kohosivat ja lähdettiin synnytyssaliin magnesiumtippaan. En saanut ruokaa, vaan jouduin ravintotippaankin. Pelko siirrosta Tampereelle ja vauvan syntymästä olivat vahvasti läsnä. Muutaman tunnin päästä sain ruokaa ja kaikki se 14 tuntia kestänyt huoli ja pelko purkautui itkuna. 

30+0

Parin päivän päästä pääsin kotiin jälleen. Jokainen uusi päivä vauva mahassa tuntui siunaukselta. Kerkesin olla viikon kotona, kun lähdin verenvuodon takia käymään synnärillä. Istukan virtauksissa oli häikkää ja jouduin täydelliseen vuodelepoon. En saanut edes suihku- tai vessalupaa. Annettiin toinen annos kortisonipiikkejä.

Sitten virtsantulo loppui melkein kokonaan. Kolmen litran lisänesteytyksestä tipalla ja melkein saman verran juomisesta huolimatta ulos tuli vain 400ml 18 tunnin aikana. Lääkäri tuli kertomaan, että ellei tilanne yön aikana muutu niin aamulla on edessä sektio. Paniikki iski. Eihän tämä nyt näin voi mennä? Vauvalla on vielä kaikki hyvin, mä olen vain tosi heikossa hapessa. Söin lääkkeitä jo melkein hevosannosta, mutta paineet jatkoivat nousuaan.

2. marraskuuta viikoilla 33+3 syntyi 2136g painava ja 43cm pitkä pieni poika kiireellisellä sektiolla. Mä olin huolissani enemmän kuin koskaan aiemmin. Pari päivää myöhemmin poika joutui hengityskonehoitoon. Mä olin viikon ajan itse sairaalassa ja kaiken mahdollisen ajan keskolassa. Mua soiteltiin yöllä takaisin osastolle nukkumaan ja päivisin syömään. 

Omalla osastolla ollessani mä syyllistin itseäni. Mun vika, että poika syntyi ennenaikaisena. Mun vika, että poika on hengityskoneessa enkä saa syliin. Mun vika, että en saa poikaa kotiin samaan aikaan, kun itse kotiudun. Se syyllisyys ajoi mut hulluuden partaalle ja aloin polttamaan uusiksi. Stressi söi mua sisältä enkä saanut edes syötyä. Vakuuttelin kaikille pärjääväni. En tiennyt, miten olisin saanut purettua kaiken, joten kirjoitin itselleni siitä. Sillä se syyllisyys helpotti. Kaikki ei enää ollutkaan mun syytä. Tää oli vain paskaa tuuria. Mulla oli kohtalainen raskausmyrkytys ja mun terveyden kannalta oli pakko tehdä tää jo nyt. Pojallekin oli oikeastaan parempi kasvaa ulkopuolella, kuin odotella, että koskahan se istukka pettää.

Mä olin ihan poikki siihen arkeen, että herään ja lähden melkein heti ajamaan tunnin matkaa. Päivä keskolassa eväiden kera ja yöllä takaisin. En saanut kotona nukutuksi, ja mietin vain kehtaanko lähteä jo ajamaan takaisin pojan luokse. Univelat painoi päälle ja nukuin pojan kanssa keskolassa. Sanoin kyllä hoitajille univaikeuksista, mutta ei niitä oltu kirjattu mihinkään ja mun unirytmin takia tehtiin lastensuojeluilmoitus. Sen lisäksi, että sain unta vasta aamusta ja heräsin siitä syystä puolilta päivin, mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Joten tulin mielelläni keskolaan vasta vähän myöhemmin siinä vaiheessa, kun samassa huoneessa olevan vauvan vanhemmat olivat paikalla pienemmällä todennäköisyydellä.

5 viikon jälkeen sain viettää ensimmäisen yön pojan luona keskolassa. En meinannut malttaa nukkua, mutta nukuin kuitenkin pieniä pätkiä. Mä olin niin onnellinen. Nyt enää vain odoteltiin, että saataisiin poika kotiin kokonaan ja saisin viettää joka yön vieressä. Sitten sosiaalityöntekijät puuttuivat peliin. Olin jo elokuussa ollut palaverissa yhden sossutädin kanssa. Hän oli todennut, että tarvetta ensikodille ei ollut, koska menen äiteen luokse vauvan kanssa ja sairauskin on remissiossa. Jostain syystä toiselle sossutädille tämä ei kelvannut, vaan hän oli lähettämässä mua 100km päähän ensikotiin. Paikkakunnalle, josta en tunne ketään ja jossa olisin täysin tuntemattomien ihmisten keskellä. 

Viikon jälkeen sossutäti #2 uskoi myös mun pärjäävän äiteen luona ja pääsin pojan kanssa kotiin. Mä olin niin onnellinen jälleen. Ja olen edelleen. Arki on raskasta. Yöheräämiset on joskus tunnin välein, mutta kertaakaan ei oo poika joutunut nälässä olemaan siksi, että en heräisi. Tai sovitusti äitee ei heräisi, jos poika nukkuu toisessa huoneessa sen kanssa.

Vapaaillat on kaiken pelastus. Kerran viikossa oon pitänyt vapaata. On tullut pestyä pyykkiä, oltua kavereiden kanssa ja sellaista, juonut oon viimeksi itsenäisyyspäivän aattona ennen pojan kotiutumista eikä mun edes tee mieli juomaan. Mieluummin oon selvinpäin. Ihan senkin varalta, että ikävä kasvaa niin kovaksi, että haluan pojan luokse sillä sekunnilla. Nukun aina ne yöt heräillen "missä mun vauva on", mutta saan nopeasti taas unen päästä kiinni ja nukun pitkään.

Joinain aamuina me herätään 5 mahavaivoihin, onneksi useimpina aamuina poika nukkuu tyytyväisenä puolille päivin. Heräilee toki syömään, mutta jatkaa unia melkein heti. Onhan tää äitiys omalla tavallaan raskasta, mutta ihanaa ja kaiken sen arvoista. <3