Miltä se nyt tuntuu?

Oon kuullut aika useesti viimeisten kuukausien, melkein vuoden, ajan kysymyksen "miltä se nyt tuntuu". Joten minäpä nyt kerron miltä se on tuntunut ja miltä tuntuu nyt.

Huhtikuussa ekoja ajatuksia toisesta viivasta raskaustestissä kuvastaa aika hyvin se, että huudahdin vessassa "voi vittu" ja paniikissa soitin äiteelle, että mitä mä oikein teen. Melkein heti sen puhelun jälkeen etsinkin jo neuvolan numeroa netistä varatakseni aikaa. Mä olin onnellinen. Elämä tuntui hyvältä. Odottelin innolla ensimmäistä neuvolaa, ensimmäistä ultraa ja joulukuuta, jolloin pienokainen saapuisi maailmaan. Vitsailin äiteen kanssa, että jos oon joulun synnärillä niin se saa tuoda mulle sinne lanttulaatikkoa aurajuustokastikkeella.

Tietysti se oli myös pelottavaa. Musta oli tulossa äiti ja olisin 18 vuotta vastuussa toisesta ihmisestä. Mä, joka hädin tuskin olin paria kuukautta aiemmin kyennyt pitämään huolta itsestäni psykoottisen vaikean masennuskauden takia. Pelkäsin keskenmenoa. Pelkäsin kohtukuolemaa. Jälkikäteen mua on huvittanut, että en pelännyt keskosuutta vaan olin varma raskauden menevän jopa yliajalle.

Laskettu aikahan mulla oli 18. joulukuuta, ensimmäisen ultran jälkeen huomattiin kasvun jäävän vähän jälkeen, mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Päätettiin kuitenkin seurata tarkasti asiaa, joten mulla oli ultria 3-4 viikon välein. Rv 17 ultrassa sain tietää tulokkaan olevan poika. Rakenneultrassa rv 21 asiaa ei tarvinnut kyseenalaistaa. Siihen malliin esiteltiin sukukalleuksia. Mua huvitti asia. Olin ylpeä. Mun pieni 386g painava täydellinen poikani, joka ultrien aikaan imi peukaloa ja uiskenteli tyytyväisenä.

Rv 28 se päänsärky alkoi. Ensin pienenä, joka lähti nukkuessa hetkeksi, sitten se lähti kovenemaan. Samalla viikolla verenpaineet lähtivät nousuun ja jouduin ensimmäistä kertaa sairaalaan. Epäilys raskausmyrkytyksestä heräsi. Vielä ei kuitenkaan ollut pahoja oireita. Päänsärkyä, lievästi koholla olevat verenpaineet ja satunnaiset näköhäiriöt. 5 päivää sairaalassa ja pääsin kotiin. Määrättiin vuodelepoa ja opiskelut jäivät sairasloman takia. Turhautuminen siitä, että ei saanut tehdä mitään iski.

Rv 30 aloitettiin verenpainelääkitys. Ensin pienellä annoksella, sitten nostettiin. Jouduin uudelleen sairaalaan rv 31. Yhtenä yönä alkoi vannemainen ylävatsakipu. Sain litalginia, opamoxia, buranaa ja panadolia, mutta tappavalta tuntuva päänsärky ja ylävatsakivut eivät hellittäneet. Verenpaineet kohosivat ja lähdettiin synnytyssaliin magnesiumtippaan. En saanut ruokaa, vaan jouduin ravintotippaankin. Pelko siirrosta Tampereelle ja vauvan syntymästä olivat vahvasti läsnä. Muutaman tunnin päästä sain ruokaa ja kaikki se 14 tuntia kestänyt huoli ja pelko purkautui itkuna. 

30+0

Parin päivän päästä pääsin kotiin jälleen. Jokainen uusi päivä vauva mahassa tuntui siunaukselta. Kerkesin olla viikon kotona, kun lähdin verenvuodon takia käymään synnärillä. Istukan virtauksissa oli häikkää ja jouduin täydelliseen vuodelepoon. En saanut edes suihku- tai vessalupaa. Annettiin toinen annos kortisonipiikkejä.

Sitten virtsantulo loppui melkein kokonaan. Kolmen litran lisänesteytyksestä tipalla ja melkein saman verran juomisesta huolimatta ulos tuli vain 400ml 18 tunnin aikana. Lääkäri tuli kertomaan, että ellei tilanne yön aikana muutu niin aamulla on edessä sektio. Paniikki iski. Eihän tämä nyt näin voi mennä? Vauvalla on vielä kaikki hyvin, mä olen vain tosi heikossa hapessa. Söin lääkkeitä jo melkein hevosannosta, mutta paineet jatkoivat nousuaan.

2. marraskuuta viikoilla 33+3 syntyi 2136g painava ja 43cm pitkä pieni poika kiireellisellä sektiolla. Mä olin huolissani enemmän kuin koskaan aiemmin. Pari päivää myöhemmin poika joutui hengityskonehoitoon. Mä olin viikon ajan itse sairaalassa ja kaiken mahdollisen ajan keskolassa. Mua soiteltiin yöllä takaisin osastolle nukkumaan ja päivisin syömään. 

Omalla osastolla ollessani mä syyllistin itseäni. Mun vika, että poika syntyi ennenaikaisena. Mun vika, että poika on hengityskoneessa enkä saa syliin. Mun vika, että en saa poikaa kotiin samaan aikaan, kun itse kotiudun. Se syyllisyys ajoi mut hulluuden partaalle ja aloin polttamaan uusiksi. Stressi söi mua sisältä enkä saanut edes syötyä. Vakuuttelin kaikille pärjääväni. En tiennyt, miten olisin saanut purettua kaiken, joten kirjoitin itselleni siitä. Sillä se syyllisyys helpotti. Kaikki ei enää ollutkaan mun syytä. Tää oli vain paskaa tuuria. Mulla oli kohtalainen raskausmyrkytys ja mun terveyden kannalta oli pakko tehdä tää jo nyt. Pojallekin oli oikeastaan parempi kasvaa ulkopuolella, kuin odotella, että koskahan se istukka pettää.

Mä olin ihan poikki siihen arkeen, että herään ja lähden melkein heti ajamaan tunnin matkaa. Päivä keskolassa eväiden kera ja yöllä takaisin. En saanut kotona nukutuksi, ja mietin vain kehtaanko lähteä jo ajamaan takaisin pojan luokse. Univelat painoi päälle ja nukuin pojan kanssa keskolassa. Sanoin kyllä hoitajille univaikeuksista, mutta ei niitä oltu kirjattu mihinkään ja mun unirytmin takia tehtiin lastensuojeluilmoitus. Sen lisäksi, että sain unta vasta aamusta ja heräsin siitä syystä puolilta päivin, mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Joten tulin mielelläni keskolaan vasta vähän myöhemmin siinä vaiheessa, kun samassa huoneessa olevan vauvan vanhemmat olivat paikalla pienemmällä todennäköisyydellä.

5 viikon jälkeen sain viettää ensimmäisen yön pojan luona keskolassa. En meinannut malttaa nukkua, mutta nukuin kuitenkin pieniä pätkiä. Mä olin niin onnellinen. Nyt enää vain odoteltiin, että saataisiin poika kotiin kokonaan ja saisin viettää joka yön vieressä. Sitten sosiaalityöntekijät puuttuivat peliin. Olin jo elokuussa ollut palaverissa yhden sossutädin kanssa. Hän oli todennut, että tarvetta ensikodille ei ollut, koska menen äiteen luokse vauvan kanssa ja sairauskin on remissiossa. Jostain syystä toiselle sossutädille tämä ei kelvannut, vaan hän oli lähettämässä mua 100km päähän ensikotiin. Paikkakunnalle, josta en tunne ketään ja jossa olisin täysin tuntemattomien ihmisten keskellä. 

Viikon jälkeen sossutäti #2 uskoi myös mun pärjäävän äiteen luona ja pääsin pojan kanssa kotiin. Mä olin niin onnellinen jälleen. Ja olen edelleen. Arki on raskasta. Yöheräämiset on joskus tunnin välein, mutta kertaakaan ei oo poika joutunut nälässä olemaan siksi, että en heräisi. Tai sovitusti äitee ei heräisi, jos poika nukkuu toisessa huoneessa sen kanssa.

Vapaaillat on kaiken pelastus. Kerran viikossa oon pitänyt vapaata. On tullut pestyä pyykkiä, oltua kavereiden kanssa ja sellaista, juonut oon viimeksi itsenäisyyspäivän aattona ennen pojan kotiutumista eikä mun edes tee mieli juomaan. Mieluummin oon selvinpäin. Ihan senkin varalta, että ikävä kasvaa niin kovaksi, että haluan pojan luokse sillä sekunnilla. Nukun aina ne yöt heräillen "missä mun vauva on", mutta saan nopeasti taas unen päästä kiinni ja nukun pitkään.

Joinain aamuina me herätään 5 mahavaivoihin, onneksi useimpina aamuina poika nukkuu tyytyväisenä puolille päivin. Heräilee toki syömään, mutta jatkaa unia melkein heti. Onhan tää äitiys omalla tavallaan raskasta, mutta ihanaa ja kaiken sen arvoista. <3