Mua on lapsesta asti kutsuttu automaattisesti mun ensimmäisellä nimellä ja erilaisilla variaatioilla siitä. Emilia, Emppu, Embo, Emppis, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka kauan. Koskaan en valittanut asiasta, vaikka myöskään en ikinä oikein tuntenut nimeä omakseni. Vaikka se mun virallinen etunimi onkin. Jo 8-vuotiaana partiossa ihastelin sitä, kuinka mun partiokavereilla oli kivemmat nimet kuin mulla. Nimet, joista ne itsekin tykkäsi. Mä tulin kateelliseksi jopa asiasta, koska mun nimi ei ollut sellainen. Se oli mun nimi, mutta ei siltikään tuntunut mun nimeltä.
11-vuotiaana puhuin netin syövereissä tapaamalleni ihmiselle, että haluaisin mua kutsuttavan mun toisella nimellä Ida, joka oli paljon kivempi nimi. Se oli ensimmäinen kerta, kun myönsin asian jollekulle, mutta jätin silti asian hautumaan moneksi vuodeksi. 12-vuotiaana tehdessäni tilin youtubeen ihailin suuresti nimeä Essi, joten loin ikään kuin itselleni uuden identiteetin nimeämällä youtube-tilini Essiksi. Sekään ei pidemmän päälle tuntunut multa, joten heti kun käyttäjän nimen vaihdosta tuli mahdollista muutama vuosi myöhemmin vaihdoin sitä epäröimättä.
13-vuotiaana yläasteen alkaessa en halunnut enää olla Emppu tai mikään muu aiemmin mainituista väännöksistä. Annoin itse itselleni uuden lempinimen, Pempu, jota käytän edelleen nimimerkeissä somessa, vaikka muuten oikeastaan kukaan ei enää kutsu mua niin. Perhe kutsuu mua yhä Empuksi, mutta muiden kutsuessa niin kieltäydyn reagoimasta ollenkaan.
17-vuotiaana aloin somessa pyörittelemään itselleni muuta kutsumanimeä, kun en halunnut olla Emilia. Kyllä siinä tuli monenlaisia muka hauskoja vaihtoehtoja, kuten "Pahin painajaisesi" käytyä läpi, kunnes yhtäkkiä se iski muhun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muistin 11-vuotiaan itseni toiveen ja kirjoitin somessa nimekseni Ida. Se tuntui vihdoin hyvältä, se tuntui multa. Ensin se oli vain ask.fm- sivulla, sitten vaihdoin sen whatsappiin, instagramiin ja snapchattiin myös. Siitä lähtien mä pistin kaikkialla nimekseni Ida, mutta kukaan ei vielä kutsunut mua sillä tavalla somen ulkopuolella siltikään.
Kunnes 2017 asia muuttui. Olin raskausaikana liittynyt useampaan odottajien whatsapp- ryhmiin, joissa mua kutsuttiin Idaksi tietenkin, koska sehän mulla luki nimenä siellä. Synnärillä sitten satuin törmäämään iltapalaa hakiessani erääseen samassa ryhmässä olevaan, joka siinä sitten kysyi olenko mä Ida. Mä hämmästyin, sanoin olevani ja jotain siinä juteltiin. Yhtäkkiä joku oli kutsunut mua Idaksi, ja hitto soikoon, kuinka mukavalta ja oikealta se tuntuikaan. Siltä, kuin kaikki palapelin palat olisi vihdoin loksahtaneet paikoilleen ja mä olisin mä.
Muutama kuukausi myöhemmin me oltiin Nuutin kanssa reissussa Espoossa ja Lohjalla, erään toisen whatsapp- ryhmän kautta tapaamani ihmisen lapsen ristiäisissä ja siitä yöksi toisen samasta ryhmästä tutun luokse. Koko sen reissun ajan mua kutsuttiin Idaksi ja se tuntui hyvältä. Kotiinpaluun jälkeen olo tuntui haikealta ja puolikkaalta, kun kaikki kutsui taas mua Emiliaksi tai Empuksi. Se tuntui siltä, kuin olisin saanut oman identiteettini hetkeksi aikaa ja sitten se olisi taas viety multa pois, yrittämällä pakottaa mut olemaan joku muu.
Mun mies on alusta asti kutsunut mua Idaksi, vaikka tietää tottakai myös mun ensimmäisen nimen. Tää on aiheuttanu kummastusta mun perheessä ja kavereissa, jotka kutsuu mua edelleen Emiliaksi, vaikka tietävät mun toiveesta. Joku joskus sanoi, että miksi mulla on kaksi nimeä, että eikö se hämmenä mua itseäni ollenkaan. Mutta se mitä nää ihmiset ei nää on se, että mulla ei ole kahta nimeä, vaikka periaatteessa onkin. Mä en koskaan ole kokenut olevani Emilia, se on muotti johon mut yritettiin lyödä ja tyhjä kuori, mutta se ei ole minä. Mulla on vain yksi nimi, joka tuntuu multa itseltäni ja se on Ida. Ainoa paikka, missä käytän Emiliaa enää on facebook ja syy, miksi käytän sitä sielläkään on yksinkertaisesti sukulaiset. Tosin oon jo pitkän aikaa harkinnut sielläkin nimen vaihtamista Idaksi, koska tuntuu oudolta nähdä Emilia edes siellä nimenä, kun se en ole minä.
Viimeisimmän muuton yhteydessä alleviivasin maistraatin tietoihin vihdoin kutsumanimeksi Ida. Ja voi pojat miten kivalta se tuntuikaan. Sekä se, että nykyään monilla sivuilla, mihin käytetään pankkitunnuksia tunnistautumiseen lukee nykyään suoraan nimen kohdalla Ida.
Mä ymmärrän kyllä, että teidän mut kauan tunteneiden voi olla vaikea muuttaa miten kutsutte mua, enkä siksi oletakaan teidän niin tekevän, vaikka tietysti toivon sitä. Mulla kesti monta vuotta tajuta se itse, että mä en ole Emilia, en ole koskaan ollut enkä tule koskaan olemaankaan. Enää mun ei tarvitse miettiä kuka mä olen ja keksiä erilaisia nimiä. Mä tiedän vihdoin tismalleen, että kuka mä oikein olen; mä olen Ida.
Muutama kuukausi myöhemmin me oltiin Nuutin kanssa reissussa Espoossa ja Lohjalla, erään toisen whatsapp- ryhmän kautta tapaamani ihmisen lapsen ristiäisissä ja siitä yöksi toisen samasta ryhmästä tutun luokse. Koko sen reissun ajan mua kutsuttiin Idaksi ja se tuntui hyvältä. Kotiinpaluun jälkeen olo tuntui haikealta ja puolikkaalta, kun kaikki kutsui taas mua Emiliaksi tai Empuksi. Se tuntui siltä, kuin olisin saanut oman identiteettini hetkeksi aikaa ja sitten se olisi taas viety multa pois, yrittämällä pakottaa mut olemaan joku muu.
Viimeisimmän muuton yhteydessä alleviivasin maistraatin tietoihin vihdoin kutsumanimeksi Ida. Ja voi pojat miten kivalta se tuntuikaan. Sekä se, että nykyään monilla sivuilla, mihin käytetään pankkitunnuksia tunnistautumiseen lukee nykyään suoraan nimen kohdalla Ida.
Mä ymmärrän kyllä, että teidän mut kauan tunteneiden voi olla vaikea muuttaa miten kutsutte mua, enkä siksi oletakaan teidän niin tekevän, vaikka tietysti toivon sitä. Mulla kesti monta vuotta tajuta se itse, että mä en ole Emilia, en ole koskaan ollut enkä tule koskaan olemaankaan. Enää mun ei tarvitse miettiä kuka mä olen ja keksiä erilaisia nimiä. Mä tiedän vihdoin tismalleen, että kuka mä oikein olen; mä olen Ida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti