#metoo

"On olemassa asioita,

niin kipeitä ja vaikeita,

ettei niistä puhumalla selviä."

Egotrippi-Matkustaja

Aikoinaan lapsena mietin, että miten muka voisi olla olemassa asia, joka ei selviä puhumalla. Asioista puhuminen auttaa aina. Opin asian myöhemmin kantapään kautta, kokemalla asian, josta ei selviä puhumalla. Tai oikeastaan kyseisen asian opetti eräs entisistä poikaystävistäni. Oon jo pitkään halunnut kertoa tästä - ja nyt puhutaan jo vuosista. Oon monesti avannut kirjoituskentän ja yrittänyt kirjoittaa. Oon monesti myös pistänyt kameran päälle kertoakseni asiasta vaihtoehtoisesti youtuben puolella. Mutta joka kerta jokin on saanut mut jättämään asian kesken. Jälkikäteen ajateltuna syy on mahdollisesti ollut se, etten ollut valmis kertomaan. Olin sysännyt kaikki muistot ja ajatukset asiasta jonnekin syvälle aivojen perukoille, mistä en halunnut kaivaa niitä pois käsitelläkseni asiaa.

Nyt en enää voi tehdä niin. Kyse ei ole siitä ettenkö haluaisi, en vain enää pysty. Muutama päivä takaperin mulla oli henkisesti huonompi ilta ja lähdin sitten myöhään illalla kävelylle selvittämään ajatuksia. Sieltä palattuani nykyinen avopuolisoni heitti mun päälle ensin yhden fleeceviltin, sitten sähkökäyttöisen lämpöpeiton ja vielä toisen fleeceviltin. Sitten se tapahtui. Jokin siinä yhtäkkisessä lämmössä ja pienessäkin painossa mun päällä sai sen aikaan. Mun pieni suuri salaisuus syöksyi sieltä aivojen perukoilta takaisin mieleen ja sain paniikkikohtauksen. 

En tiedä kauanko se kesti enkä muista siitä sen tarkemmin juuri mitään. Jokainen pienikin lisäpaino pahensi tilannetta, yhden viltin alla pystyin olemaan, mutta siihen se jäi. Lopulta sen helpotettua pyysin päästä kainaloon ja sinne päästyäni kerroin vihdoin ensimmäistä kertaa kenellekään sen salaisuuden. En aikoinaan kertonut sitä mun parhaalle kaverille, en poliisille, en asianajajalle enkä edes oikeudessa. En tiedä miksi. Oliko kenties helpompaa sanoa asioiden tapahtuneen eri tavalla, työntää muistot aivojen perukoille ja ajatella, että jos sitä tarpeeksi toistaa muille niin siihen uskoo itsekin sitten? Vai hävettikö mua, koska se ylipäätään tapahtui? Se on jännä, miten usein rikoksen uhri syyttää itseään tapahtuneista. Mun tapauksessa siitä on jo vuosia ja oon kuullut usealta eri taholta ettei se ollut mun vika, mutta silti mä edelleen ajattelen niin. 

Oon alkanut vihdoin ja viimein ymmärtämään, miten paljon se muutti mua. Oon nykyään huomattavasti herkempi kaikissa pienissäkin asioissa ja se näkyy usein sillä helpoimmalla itsepuolustusmekanismilla; käännän sen marttyrismiksi. On helpompi sulkeutua itsensä sisälle ja tehdä itsestään joka tilanteessa se uhri ja toisesta syypää, kuin myöntää olevansa täysin rikki sisältä. En silti voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Se, etten oo käsitellyt asiaa ja mitä se on aiheuttanut, vaan kehitin itselleni tuon tavan. Uskokaa pois, mä tiedän itsekin, että miten rasittavaa, ärsyttävää ja turhauttavaa se on. Voisin tässä nyt luvata tekeväni tässä asiassa muutoksen, mutta siinä ei oo mitään järkeä, koska mun pitää ensin käsitellä asia, joka sen sai aikaan ja sen jälkeenkin siitä tulee helvetin pitkä tie, etten enää saa pakene tai taistele- reaktiota jokaisesta pienestäkin asiasta.

Kaikki sanoo, että pahojen tapahtumien muistot jää vaivaamaan enemmän kuin tieto, mitä on tapahtunut. Siinä ne on todennäkösesti oikeessa. Ehken ois näin pahasti rikki ja lukossa, jos asiat ois oikeesti menneet niin kuin uskottelin kaikille. Jos olisinkin oikeesti nukkunut ja ainoastaan kuullut aamulla sanat "mä panin sua yöllä kun nukuit", voisinko sulkea sen kaiken paremmin pois mielestä ja jatkaa elämää helpommin? En koskaan tuu saamaan vastausta tohon kysymykseen, koska mä heräsin. Mä heräsin siihen, kuinka mun päällä ja sisällä oltiin, enkä voinut asialle mitään. Mä lamaannuin täysin joka kerta, en tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Pitäisikö huutaa, että "lopeta, mä en halua"? Tai oikeastaan tavallaan tiesin kyllä, että niin pitäisi tehdä. Mutta jostain syystä en tehnyt niin. Jostain syystä päätin aina esittää nukkuvaa ja toivoa, että siten se olisi nopeammin ohi, tietäen kuinka aamulla taas kuulen ne samat kuusi sanaa ja näyttelen, kuin en olisi tietoinen asiasta.

Nykyään kun mietin, niin olin aika helvetin typerä, etten sanonut aiemmin, miten ahdistuneeksi se mut sai. Mua ahdisti nukkuminen, mutten halunnut olla hereilläkään, koska silloin en voinut olla ajattelematta mitä seuraavana yönä tulisi mahdollisesti taas tapahtumaan. Toisaalta asiasta sanominen poikaystävälle ei paljoa auttanut. "Ei parisuhteessa ollessa voi raiskata toista", kuului lause. Toivon, että jokainen joka tän lukee tietää, miten täyttä paskaa toi lause on. Parisuhteessa tapahtuva raiskaus on jonkinlainen tabu edelleen, aikoinaan se ei edes ollut rikos, vaikka raiskaus muuten olikin. Jokainen kerta, kun seksiä ei harrasteta molempien haluten sitä, on kyseessä raiskaus. Myös silloin, kun toinen ei pysty tai kykene sanomaan ei. Nukkuva, tajuton, sammunut jne. Oli kyseessä oma kumppani, kaveri, tutun tuttu tai täysin tuntematon. 

En ole varma, että kauanko sitä jatkui, mutta jonnekin 1-2 kuukauden välille se menee. Kunnes lopulta - täysin muista syistä kylläkin - jätin kyseisen poikaystävän. Pakkasin tavarat ja lähdin vanhemmille. Omassa kämpässä ahdisti liikaa, sillä ainakin suurin osa kerroista tapahtui siellä. Kerroin silloin kahdelle mun kavereista tapahtuneesta. Toinen oli mun paras kaveri, joka oli huomannutkin mun muuttuneen käytöksen ja joka sittemmin oli todistajana oikeudessa. Hän kuunteli, lohdutti ja yritti auttaa mua parhaansa mukaan. Toinen oli yksi mun muista hyvistä kavereista, jolle olin ennenkin kertonut paljon. Hän sanoi mun ylireagoivan, suurentelevan asioita mun päässäni ja ettei kyseessä ollut raiskaus, koska enhän mä voinut tietää sen varmasti tapahtuneen, kun toinen vain sanoi niin käyneen. Ne sanat satutti. En oo koskaan sanonu niitä kyseiselle kaverille, miten pahalta se vähättely tuntui. Ikään kuin mulla ei olisi ollut oikeutta voida henkisesti pahoin sen asian takia.

Muutama kuukausi eron jälkeen, kun en vieläkään meinannut kyetä nukkumaan, sillä iltaisin ne tapahtumat aina palasi mieleen, päätin vihdoin tehdä rikosilmoituksen. Tein sen netissä, ajatuksena saada kerrottua asiasta jollekin, joka oikeasti osaa sanoa, oliko kyseessä raiskaus vai olinko vain ylireagoinut. Mun tuskin tarvitsee kertoa, että mitä mieltä poliisi oli. Exä luonnollisesti kuuli tästä. Sain kuulla olevani valehteleva lehmä, jota kohtaan hän nostaa kunnianloukkaussyytteen, koska pilaan hänen maineensa. Sattuneista syistä en tässäkään kirjoituksessa mainitse mitään, minkä johdosta asioista tietämätön voisi tajuta, kuka on kyseessä. 

Noin vuosi tapahtumista mulla oli hetken aikaa juttua erään kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun yritin nukkua jonkun vieressä tapahtumien jälkeen. Pian huomasin etten uskaltanut nukkua kenenkään kanssa, koska pelkäsin jonkun muun tekevän samoin. Erään toisen exäni ansiosta pääsin siitä edes osittain yli, sillä enää nukkuminen jonkun vieressä ei ahdista. Jännittää toki aluksi nukkua jonkun vieressä ensimmäistä kertaa. Toivoa on, että joku päivä pääsen siitäkin yli. 

Reilu vuosi tapahtumien jälkeen tuli kirje, missä kerrottiin oikeudenkäynnin ajankohta. En ollut kertonut mun perheenjäsenille, mitä oli tapahtunut, mutta tiesin silloin olevan pakko tehdä se. Eräänä aurinkoisena päivänä loppukäyntien aikana päätin tehdä sen. Hevosen selässä on helpompi puhua vaikeista asioista, sillä ratsastaminen on parasta terapiaa. "Kuka se mun asianajaja silloin teininä olikaan? Mä tarvisin jälleen asianajajaa", mä sanoin pelokkaana. Pelkäsin kertoa, sillä kuten sanoin jo aiemmin, syytin siitä itseäni ja mua hävetti tapahtunut. "Mitä on tapahtunut?", tuli vastakysymys. Keräsin kaikki rippeet rohkeudestani ja kerroin sen, mitä olin kertonut poliiseillekin. Äitee oli heti tukena ja turvana, eikä luonnollisestikaan syyttänyt mua mistään.

Siitä muutama kuukausi eteenpäin oli oikeudenkäynti. Äitee tuli mun tukihenkilöksi. En muista oikeudenkäynnistä juuri mitään. Muistan, kuinka en meinannut kyetä kertomaan, mitä oli tapahtunut, sillä meinasin kokoajan purskahtaa itkemään. Muistan, miten en tuntenut mun raajoja sen ahdistuksen takia. Muistan, miten exä kertoi täysin neutraalilla äänensävyllä oman versionsa tapahtumista. Kuinka mä olin halunnut sen tapahtuvan, saanut kiksejä asiasta ja pyytänyt sitä. Oikeuden päätös oli loppupeleissä se, että kummankin versio oli yhtä uskottava. Mun ainoa todiste oli se, että olin kertonut parhaalle kaverilleni silloin aikoinaan. 

En oo kertonut näistä tapahtumista hirveän monelle. Pelkään ihmisten suhtautumista sekä miten niiden käytös mua kohtaan saattaa muuttua. Erään ihmisen suhtautuminen on jäänyt parhaiten mieleen - exäni, jonka kanssa seurustelin oikeudenkäynnin aikoihin. Koska syyllisyyttä ei todettu, ei asiaa voinut olla oikeasti tapahtunut, vaan mä valehtelin. Tätä kuulin usein riitojen aikana sekä jos satuin mainitsemaan mitään tapahtumiin liittyvää. Toisaalta, koska kyseiselle exälle ei saanut mainita sanallakaan ahdistuksesta tmv, niin tää reaktio ei liene mitenkään yllättävää loppupeleissä.

Näin vuosien jälkeen lienee vihdoinkin aika alkaa oikeesti käsittelemään tapahtunutta. En tuu koskaan unohtamaan enkä pääsemään yli, mutta on täysin realistista ajatella, että opin elämään asian kanssa. Mä oon yhä hengissä, vaikka oonkin sisältä palasina. Vielä joku päivä onnistun löytämään tarpeeksi hyvää superliimaa, että saan niistä koottua mosaiikin.