Normaalia parempi päivä

Mulla on tänään normaalia parempi päivä. Mä en sano voivani hyvin, sillä en voi, mutta parempi päivä on sekin hyvä. Mä pääsin tänään sängystä ylös aamulla enkä vasta joskus päivällä. Mä menin kouluun ja oikeasti tein parhaani mukaan niitä tehtäviä, vaikka mua ahdistikin niin paljon ettei henki meinannut kulkea. Tein jopa parhaani ruotsin tentissä, vaikka meinasin viime hetkellä karata luokasta ahdistuksen ja stressaamisen seurauksena. 

Sieltä mä menin psykiatriselle poliklinikalle tapaamaan mun omahoitajaa. Me täytettiin toimeentulotukihakemus ja soitettiin parille perintätoimistolle maksusuunnitelmien teosta. Eka puhelu meni hyvin, kun mun omahoitaja sai puhua. Lopputuloksena oli 15e/kk tammikuusta kesäkuuhun, mikä ei ole loppupeleissä hirveän paljoa. Toisen paikan asiakaspalvelija taas oli nuiva ja halusi mun puhuvan, mikä lähes tulkoon aiheutti mussa paniikkikohtauksen. No, selvittiin kuitenkin puhelusta hengissä ihmeen kaupalla. Lopputuloksena 40e/kk tammikuusta elokuuhun, vaikka kuinka yritin piipittää, että ei mulla ole opiskelijana varaa maksaa kovin paljoa per kuukausi. Ensi vuosi yritetään sitten selvitä 55e/kk vähemmällä rahalla. Toki tämä pienensi mun stressiä ja ahdistusta rahahuolista, kun ei tarvitse maksaa samana päivänä toiseen paikkaan 80e ja toiseen paikkaan 300e. (Hoida itsesi kuntoon he sanoivat, se on hauskaa he sanoivat...)

Kotiin tultuani mä vaan lösähdin sohvalle, kuten aina. Pian pitäisi syödä jotain vatsan mukaan. Voisin pitkästä aikaa tehdä ihan ruokaa (tai siis "ruokaa" eli makaronia, tonnikalaa ja raejuustoa...), enkä vain syödä pikapuuroa tai karjalanpiirakoita. Vaikka mun päivä kuulostaakin varmasti teidän monen "terveen" ja terveen silmiin todella kauhealta ja raskaalta, niin... ei se oikeasti sitä ole. Tai on. Sitä en kiellä etteikö se raskas olisi, sillä jokainen päivä on sairastuneelle raskas. Mutta kun joka päivä on todella huono, niin jo se, että pääsee sängystä ylös ajoissa ja menee kouluun sekä tekee siellä ja saa muutakin vielä tehtyä päivän aikana, tuntuu niin suunnattomalta voitolta. Kaikesta siitä ahdistuksest huolimatta mä olen onnistunut suorittamaan lähes normaalin päivän ja ai että, kuinka hyvältä se tuntuukaan, kun ei vietäkään koko päivää sängyn pohjalla kykenemättömänä tekemään mitään. Mä oon kyennyt myös nauramaan aidosti tänään ja heittämään vitsiä asioista.

Ei mulla muuta tällä kertaa, halusin vaan hehkuttaa mun parempaa päivää.

Ihana kamala mielisairaala

Monen käsitys mielisairaalasta on varmaankin se, että täällä maataan sängyssä sidottuna kaiken aikaa ja välillä syödään ruokaa, mikä ei kelpaisi edes rotille. Näin kärjistettynä siis.

Mutta ei mielisairaalassa oikeasti sellaista ole. Aikuisten puolella meno on jo todella rentoa, nuorten puolella oli vähän enemmän sääntöjä. Täällä saa olla kone, puhelin kaiken aikaa itsellä ja tupakilla saa ravata vaikka viiden minuutin välein. Osa ruuista on toki sellaisia, mitkä eivät kelpaisi edes rotille, mutta on täällä hyviäkin ruokia. Ja omien eväidenkin mahdollisuus on. Yksi päivä tilasin tänne pizzaakin parin muun potilaan kanssa.

Mä oon siis ollut täällä aikuisten puolella nyt kaksi viikkoa. Hakeuduin tänne itse sillä mua pelotti liikaa mun itsetuhoiset ajatukset. Mulla aloitettiin uudelleen lääkitys, tällä kertaa eri lääkkeillä. Saan päivässä 5 pilleriä tällä hetkellä vakiona, niiden lisäksi voin pyytää 1-4 pilleriä tarvittavaa. Pikkuhiljaa olo alkaa kai paranemaan, mutta ainakaan vielä ei näy tulosta. Lääkkeitäkin nostetaan vielä, joten senkään vuoksi uloskirjaus ei ole vielä ajankohtaista.

Mä oikeastaan jopa viihdyn täällä. Pidän siitä, että joku muu huolehtii mun vuorokausirytmistä ja on aina joku jolle puhua, kun huono olo iskee oikein kunnolla. Mutta ei mulla muuta, kunhan tein pienen selonteon siitä, mitä mulle kuuluu.

Mul on suvun taipumus synkkyyteen

Mä en voi hyvin. Se on aina vaikeaa myöntää edes itselleen sen jälkeen, kun on pitkänkin aikaa kerennyt jo voimaan hyvin. Ja sitten ei taas voikaan hyvin. Mulla kerkesi taas olemaan pitkä hyvä kausi, jolloin oli kyllä satunnaisia huonoja oloja, mutta pääasiassa voin hyvin. Ja nyt mua taas pelottaa itseni.

Mä olen todella kyllästynyt tähän vuoristorataan ja "voin hyvin, ai taas väärä hälytys"- rumbaan. Uudestaan ja uudestaan. Vielä joku aika sitten mulla oli taas hyvä kausi, jolloin tein kaikkea ja nautin elämästä. Viimeksi eilen itkin yöllä toivoen, että voisin kuolla.

Mä pystyn pitämään kulissia yllä joka päivä. Esitän voivani hyvin ja olevani paranemassa. Se vie mun kaikki voimat, joten heti kotiin tultuani romahdan sängylle ja nukahdan. Hyvä, että pystyn edes huolehtimaan itsestäni kunnolla. Kissatkin on muualla, ja ilman niitä mä olisin todennäköisesti tappanut itseni jo keväällä.

Mä voin myöntää itselleni, etten voi hyvin. Mä voin myöntää sen ihmiselle, jolle puhun iltaisin itkiessäni. Mä voin myöntää sen täällä blogissa, sillä ajattelen ettei kukaan tätä kuitenkaan lue. Mutta mä en pysty myöntämään sitä niille, jotka voisivat auttaa. Sillä eihän tää ole masennus. Tää on vain sarja huonoja päiviä, jolloin tahdon kuolla. Kaiken aikaa.

Voisin nytkin vaan romahtaa ja alkaa itkemään. Mutta en voi. Oon koulussa. Joten hymy päälle ja show pystyyn taas.

So together, but so broken up inside

Aloitan nyt niinkin kliseisesti jälleen, kuin toteamalla etten ole sitten aikoihin kirjoittanut. Oon mä tän kirjoitussivun avannut, saanut pari lausetta ylös ja sitten tuskaillut, kun en vain keksi mitään sanottavaa. Joten tällä kertaa haluan vain kertoa, että mitä mulle kuuluu.

Kaikki mun vanhat ongelmat on nyt nostaneet päätään, vieläpä pahempina kuin koskaan aiemmin. Mulla on jälleen ahdistuskohtauksia, jatkuva alakuloinen olo, ei kiinnosta mikään muu kuin kaljan juominen, ääniä päässä, kuumuuden ja kylmyyden vaihteluita, väsyttää kaiken aikaa, mutta siltikään uni ei tule iltaisin ja herään vähintään miljoona kertaa yöllä. 

Uskalsin onneksi sentään mainita luokanohjaajalle asiasta maanantaina, ja mainitsin vielä perään halusta päästä puhumaan jollekulle - näin esimerkiksi terveydenhoitajalle. Eilen sitten tuli viestiä, että sopisiko tännään näkeminen ja sopiihan se, että pääsen mahdollisimman nopeasti puhumaan jollekulle, joka osaa sanoa mitä tämä on ja mistä syystä tämä on taas alkanut.

Ei sil oo välii mist oon tullu
Vaan sil et millanen mä oon
Ja oonko valmiina mä oon
Ei sil oo välii et oon hullu
Juju - Hullu

This love is only getting stronger

Moi. Tiedän blogien tekevän kuolemaa ja ettei kukaan taida enää lukea tätä munkaan omaa, mutta haluaisin silti paljastaa yhden jutun. Mä seurustelen. Oon seurustellut jo 2 kuukautta. Enkä voisi olla piiruakaan onnellisempi. Se yks vaan saa mut hymyilemään kuin idiootti joka päivä, yleensä pelkästään laittamalla viestiä. Kaikki vaan tuntuu niin oikealta vihdoinkin. On tuntunut jo siitä asti, kun tajusin kenelle mun sydän kuuluu - heh, taisi olla vähän imelästi sanottu, mutta turha tuota on kierrellä ja kaarrella, kun voin vihdoin sanoa olevani yhdessä sen pojan kanssa, jota oon jossain syvällä sisimmässäni rakastanut viimeiset vähän päälle kolme vuotta.

Ja ennenkuin kukaan tulee ulisemaan, että kuinka en osaa olla yksin ja kuinka nopeasti etsin hätiköiden itselleni jonkun uuden, kun Aija lähti niin lukekaapas oikein ajatuksella nyt. Mun ja Aijan erosta on yli 4 kuukautta, mä olen seurustellut 2 kuukautta. Mä olin 2 kuukautta sinkku, vaikka toki suurimman osan siitä ajasta mulla olikin säätöä poikaystäväni kanssa, mutta en siltikään kokenut mitään kiirettä rynnätä suhteeseen, vaan annoin itseni ensin rauhassa päästä yli. Ja vaikka meillä olikin juttua melkeinpä heti mun erottua, niin totean tämän; jos se on aitoa, niin miksi ihmeessä pitäisi odottaa, ennen kuin voi aloittaa säätöä?

Ja ihan tarkoituksella kaikkien kiusaksi julkaisin tämän juuri tänään. Ihan vain koska mä voin. Siinähän nyt pohditte, että oliko tämä vain hyvin suunniteltu aprillipila vai totta.

"Mä olen tässä sua varten sua aina suojelen,

kun murheet koittaa meitä voittaa vierelläsi taistelen.

Mä olen tässä empimättä, vaikka vuodet satuttaa,

jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon."

Saanko itkee, jos siltä tuntuu? Jos hammasta purren en huuda sun perään

En kirjaimellisesti ees muista, koska oon viimeksi ollut näin rikki. Oon viimeiset vajaa kaksi kuukautta esittänyt voivani hyvin, oon ollut jumissa kieltovaiheessa ja nyt, kun lopulta siirryin suruvaiheeseen, en osaa jatkaa matkaa kohti hyväksymistä ja yli pääsemistä. Mutta miten sanotaan kaksi vuotta kestäneelle parisuhteelle ja muistoille hyvästit? Aina voi heittää yli niinkuin mä tein ja kertoa julkisesti toisen virheet. Se ei kuitenkaan ole oikea teko, sillä se mitä on sanonut, niin sitä ei sanomattomaksi saa.

Aina voi esittää, että on päässyt yli. Että voi paremmin kuin aikoihin ja on onnellinen. Mutta jossain vaiheessa se toinen osapuoli on oikeasti sitä ja löytää uuden. Ja jos olette 'onnekkaina' pysyneet hyvissä väleissä, tarkoittaa se sitä, että joudut kuuntelemaan uuden hehkutusta. Se viimeistään laukaisee suruvaiheen, joka sitten iskee kyllä sen mukaisella mitalla. Nopeasti siinä tulee mukaan viha, joten olet pelkkää surua ja vihaa ja itseinhoa. Itket, tahdot turruttaa tunteet ja kuolla. Samaan aikaan haukut toisen pystyyn, itket lisää ja annat kaiken purkautua. Se on ihan hyväkin asia, se puhdistaa oloa. Kunhan muistaa pyytää anteeksi. Mutta tarvitseeko sitä todella pyytää anteeksi, kun vain kertoo sen, mitä todella ajattelee?

Pitäisikö mun todella vain sietää se, kuinka ihminen joka sanoi mulle vihaavansa lempinimiä kaiken aikaa, antaa uutensa kanssa heti tutustumisvaiheessa toisilleen lempinimet? Pitäisikö mun todella vain sietää se, kuinka ihminen joka sanoi mun olevan koko maailmansa ei enää välitä siitä, miltä musta tuntuu? Tai se, että vaikka suoraan sanon mulla olevan paha olla, niin hän ei edes yritä auttaa vaan puhuu mieluummin toisen kanssa? Vaikka sanoo mun edelleen olevan hänen paras ystävänsä. Se ei ole edes ystävyyttä mun mielestä, ettei yhtään välitä toisen huonosta olosta.

Sitä voi itkeä, sitä voi huutaa, sitä voi vain maata lattialla ja toivoa katoavansa. Sitä voi värjätä hiuksensa, sitä voi luopua lävistyksistä, sitä voi tehdä kaikkensa estääkseen jokaisen peiliin vilkaisun muistuttavan siitä toisesta. Sitä voi juoda viisi iltaa putkeen ja sitä voi hukuttautua koulujuttuihin. Mutta ei mikään oikeasti auta. 

Hei milloin hanat aukeaa?

Minä tahtoisin unohtaa,

mutta miksi siitä on tehty, niin pirun vaikeaa?

En päivistä kiinni saa,

ilman sinua kai koskaan, päivistä en kiinni saa.

Ehkä tää asian myöntäminen julkisesti auttaa ees vähän. Ja ajatustensa ylös kirjoittaminen. Ei voi tietää, se jää nähtäväksi...