"Mussa kaksi naista on,
vahva ja se voimaton.
Toinen pärjää omillaan,
ja se toinen tarvii kantajaa."
Yllä olevat laulunsanat kolahti muhun jo silloin kaksi vuotta sitten, kun kyseinen biisi ilmestyi, mutta viime yönä noi kyseiset sanat on soineet lähes tauotta mun päässä. Sitä sanotaan, että lyhyestä virsi kaunis, mutta saadakseni kaikki faktat mukaan voi tästä seuraavasta tarinasta tulla aika pitkä. Saa nähdä.
Viimeisen kuukauden ajan mun mieli on ollut - miten sen nyt sanoisi - maassa. Helvetin maassa. Itseasiassa sitä maata on jo kaivettu helvetin syvä kuoppakin, ennen kuin päästään mun mielialan aalloille. Oon itkenyt itseäni uneen useasti. Pyörinyt tunteja sängyssä saamatta unta, koska nukkuminen pelottaa liikaa todentuntuisten ja ahdistavien painajaisten takia. Pyöritellyt itsemurhaa päässä. Itsemurha, pois lähteminen, vapautuminen tästä kaikesta paskasta, jota toiset kutsuu elämäksi. Miten ihanalta se onkaan kuulostanut. Ja silloin, kun sitä ei ole ajateltu niin on etsitty kissojen ja koirien kanssa jotain, millä saada veri virtaamaan ranteesta. Ja hoitavalle taholle sekä muille oloja kysyville on kirkkain silmin valehdeltu valkoisia valheita. "Hyvin menee", ja paskanmarjat.
Alkoholikin on mennyt hyvin alas. Toissailtana vedin puolikkaan puolen litran viinapullon, puoli pulloa pisang ambonia ja kaljaa. Enkä edes tuntenut oloani niin humalaiseksi, kuin mitä tolla määrällä voisi olettaa mun olevan. En itseasiassa tuntenut oloani muuksi kuin pienessä hiprakassa olevaksi. Mutta mitä muutakaan voisi olettaa, kun on lääkinnyt pahaa oloaan jo parin vuoden ajan alkoholilla säännöllisesti. Ja mä oon aina pystynyt vetämään alkoholia kuin pesusieni konsanaan ilman sen kummempia oloja.
Mä oikeasti viimeisen viikon ajan luulin olon kääntyneen jo takaisin kohti parempaa. Sitten menin suihkuun. Muistan loppuajasta tuijottaneeni vettä ja seuraava muistikuva onkin, kun yskin sitä keuhkoistani pois. Siinä vaiheessa mulla napsahti päässä. "Tänään mä teen sen. Tänään mä lähden ja vapaudun tästä kaikesta." Parvekkeella tupakilla käydessäni kävelin jo kaiteen eteen. Katselin alas maahan ja totesin, etten mä todennäköisesti kuolisi, jos hyppäisin. Pahimmassa tapauksessa vain neliraajahalvaantuisin enkä kykenisi enää mihinkään, mitä rakastan. Tässä vaiheessa mun kämppikseni (ja paras ystäväni) lähti kylälle toisen ystävänsä kanssa.
Sisälle palattuani mä tongin tavarani läpi ja löysin vielä paketissaan olevan teroittimen. Siitähän se riemu repesi. Eikun paketti rikki ja pinsettien avulla ruuvia irrottamaan. Se ruuvi oli hankalin koskaan kohtaamani ja mulla kesti tässä urakassa vähintään puoli tuntia, mahdollisesti jopa pidempäänkin. Lopulta veri virtasi käsivarresta taas ja ai että. Se kontrollin ihana tunne. Se maailman ihanin ja turvallisin tunne, johon en ollut uskaltanut turvautua enää aikoihin. Siinä se oli taas. Ja ensimmäisen viillon jälkeen oli vain mahdoton lopettaa. Pari veripisaraa lattialla muuttui pian lammikoksi ja mä vain hymyilin euforian tunteissani. Jossain vaiheessa mua alkoi kuitenkin pelottaa itseni ja laitoin kämppikselleni viestin, missä kerroin mitä teen.
En tiedä kauanko kerkesin istua vielä lattialla verilammikko edessä nauraen jossain shokin kaltaisessa tilassa, kun päätin lähteä hakemaan lääkkeitä. En kuitenkaan kerennyt kuin vain nousemaan, kun kuulin kämppikseni A:n ystävän auton ajavan pihaan. Juoksin äkkiä vessaan ja yritin olla aivan hiljaa, kun A juoksi sukkasillaan sisälle ja avasi vessan oven. Siinä me istuttiin jonkun aikaa lattialla ja puhuttiin. En oikein muista tilanteesta muuta kuin A:n kysymykset, puheet avun soittamisesta paikalle ja sen, että nauroin edelleen ja katselin kättäni. Hoin myös varmaan miljoona kertaa A:lle, ettei se saa hommata mulle apua. Että mähän voin hyvin. Että kaikki se olisi turhaa enkä todellakaan suostu saati halua apua.
No, lienee sanomattakin selvää, ettei A:ta kiinnostanut mun mielipide tippaakaan. Se soitti melkein naapurissa asuvan ystävänsä paikalle sillä välin, kun mä pakkasin tärkeimpiä tavaroitani. Sitten me lähdettiin ajamaan kohti Seinäjokea päivystykseen. Matkan aikana mua huimasi koko ajan ja puhuminenkin tuotti ongelmia jaksamisen suhteen. Matkalla pysähdyttiin sen verran, että kävin ostamassa tupakkia. Silläkin nopealla reissulla hyvä että pysyin tolpillani.
Kuudelta aamulla me oltiin vihdoin päivystyksessä. Ensin istuttiin vuoronumeron kanssa ilmoittautumisen odotustilassa, jonka jälkeen meidät ohjattiin konservatiivisen päivystyksen puolelle. Siellä me istuttiinkin sitten puolitoista tuntia ennen kuin lääkäri tapasi mut. A tuli mun mukaan ja istui vieressä, kun lääkäri katseli mun kättä ja puhui avunhuudosta sekä osastosta. Se oli nopeasti ohi ja meidät passitettiin takaisin odotustilaan. Hetken kuluttua lääkäri palasi ja kertoi, että osastoreissuhan tästä tuli. Tässä vaiheessa pääsin sentään pois odotustilasta päivystyksen sänkyyn, minne mulle tuotiin aamupalaa ja kerrottiin, että sairaalan psykiatri tapaa mut vielä ennen siirtoa. Tässä vaiheessa kello oli yhdeksän.
Nyt mä oon tunnin ajan ollut koneella side kädessä odottamassa, että koskahan se psykiatri suvaitsee saapua paikalle. Sanoisin, että aivan helvetin hyvä alku tälle viikolle. Ai niin, pitää vielä mainita sen verran, etten tahdo kenenkään potevan huonoa oloa siitä ettei huomannut miten mä oikeesti voin. Musta on näiden vuosien varrella tullut mestari tän asian näyttelemisessä, että - kuten sanoin jo aiemmin - mä alan itsekin uskoa siihen lopulta, kunnes ajatus pimenee ja tajuan tilanteen oikean laidan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti