You got me going crazy

En oo taaskaan kirjottanu, ei vaan oo ollut mitään kirjottamisen arvoista. Enkä mä tykkää väen vängällä kirjottaa, koska haluan et niistä mun teksteistä näkee, että oon kirjottanu ne omasta halusta enkä pakkopullana. 

Mutta tänään mulla on ollut niin ihana päivä ettei toista voi tulla kyllä pitkään aikaan. Eli heräilin koko aamuyön ajan lähestulkoo kokoajan ja kasin jälkee heräsin sit lopullisesti, tein perus aamutoimet, laittauduin, pakkasin laukun ja sit lähettiinkin äiteen kans kohti Seinäjokee. Käytiin sisäl kattoo miltä raiteelta mun eka juna lähtee ja mentii sit sinne. Juna oliki jo siel ni menin vaa sinne ja sit etin oman paikkani. Vähä ennen Parkanoa mul oli kauhee tylsyyskuolema ja sit kattoin et nyt kyl tulee käytävää pitkin tutunnäkönen ihminen, ja oikeessa olin, koska Ada tuli sieltä pikkusiskonsa kans. Puhuttii siinä melkein Tampereelle asti, jolloin ne lähti käymään ravintolavaunus ja mä rupesin valmistautuu vaihtaa junaa.

Löysin Tampereella oikeen junan ja sit oman paikan löytymisen jälkeen alko se kauhee jännitys ja paniikki. Mun vatsassa heitti 100-0, en voinu ees aatella enää syömistä, en pystyny keskittyy melki ollenkaan ees mun musiikkiin ja kauheen kuuma. Aattelin vaa et ei se oo nii paha, nähään sentään toista kertaa mut ei se auttanu yhtään, pystyin vaa alskee minuutteja et kauanko kestää vielä et nään sen taas. Sit vajaan tunnin kuluttua tultii Humppilaan ja mä oikeesti lähestulkoo tärisin, musta tuntu et mun jalat pettää hetkenä minä hyvänsä jännityksen takia alta.

Sit ku tulin Aijan kohalle ni me vaa halattii ja oltii molemmat hiljaa. Sit mentii autolle ja ajettii sielt Forssaan (tai siis kuski ajo) ja Aija tyylii sekoili koko alkumatkan ajan, mä onneks pystyin pitää omani sisälläni ja hymyn sain kätkettyy huivin taakse. Ku oltii peril ni mentii vaa suoraan Aijan huoneeseen ja sit heitin sitä sen lahjalla (ois vaatinu liikaa ojentaa), kaivoin kännykän esiin ja käskin sen avata sen. Rupesin kuvaa ja se kikatti melki koko sen ajan ku se avas sitä (awwww sen kikatus on jotaki niiin ihanaa ♥_____♥). Sit se teki niinku olin suunnitellukki, se vaa halas nopeesti sitä pehmoleluu ja heitti sen sivuun. Otti sit tikkarinsa kans pois sieltä ja alko lukee sen kortteja. Sen jälkee se sekos eka, otti suklaat pois ja alko tutkii tarkemmin pehmolelunsa kaulaa (koska kortissa käskettiin) ja sit se oikeesti sekos. Olin nimittäin laittanu siihen pehmolelun kaulaan sellaset sydämenpuolikkaat kaulaketjus. Sen jälkee avasin omat lahjani ja en eka pystyny lukee kynttiläni tekstiä ni Aija luki sen mulle ääneen.

Sit vaa makoiltii sen sängys ja kutitin sitä ja seki yhes vaihees tajus millasia kauheita ääniä päästän ku mua kutitetaan ni seki rupes kutittaa mua aiva hirveesti. Yritin ottaa kokoaja yhteiskuvia mut ne ei oikee onnistunu ku joko Aija piiloutu jotenki tai ne oli aivan liian läheltä otettuja, niin niistä yhdestäkään ei tullut julkaistavaa kuvaa. Leikittii tyylii kokoaja toistemme kännyköil ja saatiin vissiin aika mielenkiintosenki näkönen "keskustelu" facessa aikaan kommenteilla mun kirjottamaan tilaan Aijan profiililla. Eli jos joku sattu sen lukemaan ja käsittämään väärin niin ei, en pidä Aijaa rumana eikä meillä ole mitään riitaa :)

Sit joskus kuuden jälkeen lähettiin ajaa takas Humppilaan, mis menin sit oikeeseen junaan kauhees kiirees ja sit kohti Tamperetta taas. En ees huomannu kuinka nopeesti molemmat junamatkat meni. Mut kertokaa mulle, minkä ihmeent takia junien ravintolavaunuissa ei voi maksaa visa electronilla ? Ei sillä että ois mun vitutuskäyrä meinannu nousta 0-100 kun sil ei voinu maksaa ja halusin sieltä jogurttia, onneks mulla oli kolikoita just sen verran mitä tarvitsi, niin sain sen ostettua.

Sen jälkeen tulin vaan kotiin ja oon datannu koneella ja muistellu et kuinka ihana päivä mul oli. Toivon mukaan nään Aijaa taas mahollisimman pian :3

Heittäkää muuten vlogiehdotuksia, koska aattelin ainakin jotain 2013-vuodesta puhua (ja sit koska joku pyys askissa kertoo mun arpien tarinat, viiltelyarpia lukuunottamatta, ni seki on tulos) mut oikeesti heittäkää ideoit ja kysymyksii jos tekisin kysymys & vastaus- videon :)

Sain Aijalta tollasen + pehmolelun lahjaksi vielä :3

Pakollinen joulupostaus

Koska kukaan ei varmaan oo huomannut, niin kerron teille että tänään on joulu. Uskomatonta eikö totta ? Vuosi loppuu viikon päästä, hengissä ollaan selvitty ylä- ja alamäistä huolimatta, viikon päästä sitten taas muistellaan kulunutta vuotta.

Aamulla herättyäni päätin, että tästä tulee hyvä päivä. Tänään en anna synkkien ajatusten hiipiä mun mieleen pilaamaan tätä päivää. Ainakin tähän mennessä se on onnistunut. Joskus kahen maissa Roope ja Meri tuli, Alisa mukanaan tietenkin, ja päästiin syömään. Tuli sitten syötyä melkein kokonaan täysi lautanen, mikä on oikeesti mulle tosi paljon nykyään, ja olin kyllä aivan täynnä siitä. Koska jostain syystä ois seuran pikkulimut päässy vanhenemaan (ehkä niitä kisoja ois voinu järjestääkki...) niin me juotiin ne. Seuralle ostetaan sitten uudet limut seuraaviin kisoihin.

Syömisen jälkeen siirryttiin tärkeimpään ja eniten odotettuun- lahjoihin. Mitä sitä turhia kiirehtimään, kun ne voi jakaa jo kolmen aikaan. Olin ollut aika kiltti, koska sain sopivan määrän lahjoja, josita onneksi kovinkaan monesta ei paljastunut syötävää. Ja koska en kuitenkaan osaisi selittää, niin saatte kuvina ne.

Meikkituotteet. Ripsari, aurinkopuuteri, meikkivoide & kaks jättikajaalia (musta ja hopea).

Äiteeltä tuplapakkaus hoitoainetta, eipähän tarvitte olla kokoajan itte ostamassa :)

Vähän tupakkiaki. Ja kyllä, olen edelleen lopettamassa uutenavuotena.

Varvassukat. Siis mun mielestä tälläset on kauheen epämiellyttävät päällä ja kauheen näköset :D

Perus käsipeili. Kiitän äitee ♥

Ja nämä kauhut, syötävät.

Hieno heppataulu. Mihinköhän ton vaan tungen kun mun huoneen seinät on jo aivan täynnä kaikkea, toisaalta mullahan onkin nykyään kokonainen kerros omana, että kyllä tuolta jostain tilaa löytyy.

Avaimenperä, missä on ristejä. Joko tädillä on omituinen huumorintaju tai sit Englannissa noi on muodissa...

Playboyn hajuvettä.

Vähän isomman kaliiperin kahvikuppi :D

Tähän loppuun sanon vielä, että musta on tulossa kummallisen naisellinen. Lakkasin eilen kynnet ja ostin viime viikolla Seppälästä aivan ihanan neulepaidan (tai jonkun sen tapasen, perillä asioista...). Ja loppuun vielä joitain kuvia kännykästä jotka jotenkin tähän postaukseen liittyy.

Tässä nää kynnet :) Kyllä, olen siistinyt iholta pois noi, en vain ollut kerennyt tehdä sitä vielä ennen kuvan ottoa.

Mun uus rakkauspaita ♥ Seppälästä hintaan 29,95 c:

Hyvää joulua ja onnellista vuotta 2014 :)

Pukkikin meillä kävi ja kaappasi Alisan syliinsä :)

Tädin pikkuprinsessa käärmeensä kanssa :)♥

No more hiding who I wanna be, this is me

Rupesin eilen illalla miettimään, millanen oon ollu, millanen oon nyt ja millanen aiemmin halusin olla. Ei ihan kaikki palaset loksahdellut paikalleen, mutta kai siellä jotain yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyi. Ihan vain koska haluan tänne jotakin "kunnollista" laittaa, niin kirjotan ne asiat tänne.

Joskus iiihan pienenä halusin olla laulaja tai näyttelijä. Lauloin oikeesti itekseni tosi paljon ja vähän muuallakin, mutta olin aivan helvetin ujo siitä huolimatta ja epävarma itestäni. Meiltä löytyy videokin mis oon joku 6-8v, tarkemmin en osaa sanoa, ja laulan Pikku G:n Romeo ja Julia- biisin hiusharjaan. Jos joku otti musta kuvaa poseerasin jotenkin tai sitten yritin piiloutua ettei musta saataisi otettua kuvaa. Peuhasin veljien kanssa jonkin verran, ratsastin ja olin oikeesti hirmupositiivinen pikkutyttö, huolimatta siitä että mua kiusattiin. Haaveilin siitä, että oisin 16- vuotias, koska se tuntu niin hurjalta ja hyvältä iältä sillon.

Vähä vanhempana halusin, että mut jotenkin huomioitaisiin ja en ois niin yksinäinen. Tein parhaani koulussa ja mun keskiarvo ala-asteella onkin ollut oikeesti tosi hyvä, ei yhtäkään alle 8 ollu todistuksessa kutosen keväällä. Rupesin pitämään kirjottamisesta, ja opettaja kehuki jonkin verran mun aineita. Tää oli myös sitä vaihetta kun olin aika paljonkin yli mun ujoudesta, eli uskalsin puhua ihmisille ilman mitään ongelmia. Aattelin etten ikinä rupee polttaa, ryyppää tmv ja että oon muutenkin sellanen kiltti tyttö.

No, mitä mä olen nyt ? Aristan kameroita edelleen ja en vieläkään tykkää jos joku ottaa musta kuvaa, vaan toimin kuten pienenäkin. Haluaisin edelleen olla näyttelijä, mutta laulajan tilalle on tullut terapeutti. Haluaisin edelleen, että mut huomioitaisiin ja pakko myöntää että välillä haen sitä huomiota vähän kyseenalaisillakin keinoilla... Koulussa en ehkä enää tee aivan parastani, koska aina ei sinne yksinkertaisesti vain pääse ja välillä jos pääsee niin keskittymisestä ei tuu mitään. Tämän takia keväällä siirtyminen helpotettuun matikkaan ja tarkoituksena suorittaa silloin molemmat matikan kurssit.

Oon myös alkanut kirjoittamaan vaihtelevalla aktiivisuudella, ja kirjan kirjoittaminen mun nuoruusvuosien kokemuksilla onkin yks ajatus mitä aion tehä aikuisena. Keskiarvoahan meillä ei enää ole, mutta ysillä se oli ihan hyvä verrattuna siihen että sain sitä nostettua ja mulla oli poissaoloja 282. Ujous on myös tullut jo pari vuotta taaksepäin takaisin. Siis oikeasti, jos joku tuntematon ihminen tulee yhtäkkiä puhumaan mulle niin jäädyn aivan täysin. Saatan myös punastua ja vaan tuijotella kaikkialle hermostuneena. Aika kilttinä tyttönä oon pysynyt siitä huolimatta, että aloinkin polttamaan (päätin et uutenavuotena viimeistään lopetan kokonaan !) ja ryyppäämään satunnaisesti (mutta enää en tosin aio).

Mun tän hetkinen profiilikuva facessa, sen siitä saa kun innostuu tummista väreistä yöllä ja saa päähän ottaa kuvia ja muokata niitä :D Ja kyllä, mulla on edelleen punaista, oli vain kerennyt hallistumaan tohon kuvaan mutta nyt taas ihan kunnollisen punaisena hoitavan sävytteen ansiosta :)

Niin erilaiset yhdessä ollaan, mut mun elämässä riittää kun oot tässä

Hengissä ollaan vaikken ookkaan pitkään aikaan kirjottanut mitään. On vaan ollut niin kiirettä etten oo saanut konetta avattua ja vaihtoehtona olis vaan kännykällä kirjoittaminen, ei kiitos ihan vain koska niin pitkään kestävää ja tulee kirjoitusvirheitä normaalia enemmän.  Oon kyllä myös monta kertaa avannut bloggerin ja alkanut kirjoittamaan tekstiä, mutta sitten siihen se onkin jäänyt, en vain oo keksinyt mistä kirjoittaa.

Mutta, eipä mulle oikeestaan oo mitään erikoisempaa tapahtunut. Viikko sitten perjantaina tuli mulla ja Aijalla 2 kuukautta täyteen, aika kuluu toosi nopeesti mun silmissä, vastahan oli mun synttärit ja alettiin seurustelee, nyt on menny jo yli 2kk ! Joo, se ei oo vielä kauheen pitkä aika, mutta ihan hyvä alku ainakin toivon mukaan pitkälle suhteelle.

Eilen tosiaan alkoi meilläkin joululoma, jonka jälkeen meen ainakin Piian kanssa Högnas Farminille työssäoppimaan 5 viikoksi. Saa nähdä mitä siitäkin tulee, kun tosiaan asutaan siellä sen sijainnin vuoksi (Kristiinankaupungin lähellä kun on). 

Tosiaan myös Alli muutti meille eilen ja tähän hätään en oo saanut siitä mitään kauhean hyvää kuvaa (koska pikkuponi on koko ajan liikkeessä tai pysähtyy sellaiseen kuvakulmaan mistä ei saa otettua kivaa kuvaa), mutta tänään sain iltatallin yhteydessä napattua jonkinlaisen kuvan.

Koska tää teksti on niin tönkköä ja en saa ajatusta kulkemaan, jätän tällä erää bloggauksen tähän, jos saisi tehtyä videota lomalla ja ajatukset kulkemaan kirjoittaessa.

Haaste kaikille hevosenomistajille

"Tämä haaste on tarkoitettu niille jotka omistavat hevosen/hevosia. Tarkoitus olisi myös, että kysymyksiin vastattaisiin vähän laajemmin kuin yhdellä sanalla. Haasta vähintään kolme blogia, ei takaisin haastamista. Sinun pitää kertoa blogissasi kenet olet haastanut."

Kerro hevosestasi: rotu, taso ja hieman luonnetta

Wilja, tutummin tosiaan Söpö, on hollantilainen puoliverinen KWPN tamma. Tasoltaan Söpö on esteillä ehkä joku 100-110cm ratana, mutta yksittäisenä menee leikiten 130cm okseritkin ainakin irtona, myöskään muta-aikaan 140cm lankkuaidat ei oo tuottanu ongelmia ylipääsemisessä tarhasta vapauteen. Koulupuolelta Söpö on tasoltaan HeB, eli aika selvästi tamma on estepainotteinen, ja sillähän onkin ihan hyvä estesuku mitä oon joskus oston aikaan sen papereita ja sukua tutkiskellut. Luonteeltaan Söpö on todella kiltti, kulkee perässä kuin koiranpentu vapaana ja aina kutsuttaessa tulee luokse. Ainaostaan yksin matkustamiset ja muutenkin yksin olemiset tuottaa ongelmia, ja sen takia yleensä jos Söpöä täytyy kuljettaa yksinään laitetaan mut sen seuraksi, jolloin se rauhoittuu. Ratsastaessa Söpö aina testaa "onks mun ihan pakko"- asenteella ja pysähtelee aluksi, mutta aina kun vähänkin komentaa ja tekee heti selväksi että kyllä liikutaan niin reippautta löytyy. Söpö yrittää aina välillä heittäytyessään oikein villiksi pukittaa nostelemalla takajalkojaan ehkä 30-40cm korkeuteen maasta ja se vaan huvittaa mua. Söpöllä ja mulla on kovan työn tuloksena saatu todella hyvä luottamussuhde, ja se on ollut apuna monissa asioissa, kuten esimerkiksi kesällä järveen menemisessä. Mikään rohkeinhan Söpö ei ole, joten ratsastajaltakin vaaditaan itsevarmuutta selässä.

Hevoset vai ponit? Miksi?

En oikeastaan osaa valita ! Poneilla oon saanu opittua aika lailla kaiken osaamani, ellei äiteen entistä tori-hannover risteytystä, 173cm korkeaa Fasua ja entistä ylläpitohevosta Weer Ginetiä eli Kinkkua lasketa. Söpö ja Rasse kuitenkin kehitti mua kans jonkin verran vielä eteenpäin. Sanotaanko sitten vaikka näin, että molemmat.

Ensimmäinen hevonen/poni, jolla ratsastit itsenäisesti enemmän?

Tais olla mun ensimmäinen oma poni Ella, jonka sain 5-vuotiaana. Ella oli shettis ja unelma ensimmäinen poni ahneudestaan, ovelista karkailuistaan yms huolimatta. 8 vuotta kerkes meillä olla yhteistä taivalta ennen kuin Ella myytiin pois pienemmille aloitteleville hevosihmisille, joilla se edelleenkin on.

Kumpi parempi, kengätön vai kengällinen? Hevosesi kenkien koko? (Jos se on kengässä)

Lähestulkoon kaikilla meidän hevosilla on ollut kengät, joten ehkä mieluummin niin. Toki talvella tilsakumit lähestulkoon pakolliset niihin mukaan, koska muuten lumi paakkuuntuu jatkuvasti kiinni ja sitten meinaa liukastua. Söpön kenkien koosta mulla ei ole mitään hajua.

Klippaus: Puolesta vai vastaan?

Se riippuu aivan hevosesta, jos sillä treenataan säännöllisesti sillä tasolla, että hevonen oikeasti tekee töitä ja hikoilee, tai on muuten vaan niin paksukarvainen ja huonokuntoinen niin klippaus on ok, niin kauan kuin koko hevosta ei vedetä karvattomaksi. Mutta jos klipataan vaan "tyylikkyyden" vuoksi niin ei mitään järkeä. Meillä ei oo omia hevosia taidettu koskaan klipata, ainoastaan Osku oli jo meille tullessaan klipattuna viime talvena ja kauhea loimitushan siinä oli.

Tarhaavatko hevosesi yksin vai laumassa? Miksi?

Meille tullessaan Söpö tarhaili yksinään, viereisessä tarhassa Riisi ja Lumppu, mutta myöhemmin ne menivät samassa tarhassa kaikki. Rassen tultua ja Riisin lähdettyä Söpö tarhaili yhdessä Rassen kanssa ja nyt kun Rassekin on lähtenyt ja Söpö palaa kotiin perjantaina, tulee meille yksi suloinen poni sen seuraksi, pääsette varmasti videoissa ja blogissa tutustumaan tuohon pieneen söpöläiseen sitten, en nyt vielä paljasta muuta kuin että mielellään sen pihankoristeeksi ostaisin jos olisi rahaa (; Kauhajoella Söpö tarhailee Jennin kanssa, aidan toisella puolella 3 muuta hevosta.

Ratkaiseeko hevosessa enemmän sen luonne vai ulkonäkö (kuten väri) ?

Luonne tietenkin. Vaikka hevonen olisikin upea, niin jos sillä on kauhea luonne en ostaisi. Hevonen saa näyttää miltä tahansa, kunhan meidän luonteet sopii yhteen mahdollisimman hyvin. Söpöllähän nyt sattui olemaan myös ulkonäkö ihana, mutta kuvaa en ollut siitä nähnyt ennen koeratsastusta, vaan ainoastaan kuullut luonteesta. Koeratsastuksen sujuvuus kuitenkin ratkaisi sen, että päätettiin ostaa juuri Söpö, se oli vieläpä ensimmäinen hevonen mitä käytiin kokeilemassa.

Millainen on hyvä hevosblogi ?

Ulkoasu hillitty, tekstit mielenkiintoisia ja ei pelkästään sitä kuinka kaikki menee täydellisesti, eli kertoo myös huonommista jutuista. Postaukset ei oo 1-2 kuukauden välein sisällöttömiä. Ei pahemmin kirjoitusvirheitä, kuvia postauksissa hillitysti eikä miljoona samanlaista.

Pahin tippumisesi ?

Ehkä se kun olin Söpön kanssa estevalmennuksessa joulukuussa -12, eli sen oltua meillä joku 3 kuukautta vasta. Itse tehtävä meni hyvin, lävistäjällä okseri ja sen jälkeen lyhyen sivun jälkeen toinenkin este. Maneesissa oli kuitenkin hypätty monta päivää putkeen ilman että oltiin lanattu missään välissä, joten pohja oli todella huono. Tultiin sitten pitkälle sivulle ja Söpö jotenkin kompastui siinä ja kaatui etujaloilleen, jolloin mä vedin voltin selästä ja mun kämmenselkä osu joko vieressä olleen esteen metallitolppaan tai jäi mun alle, kaksi kämmenselän luuta murtui ja paha aivotärähdys, mua jouduttiin tukemaan että pääsin autoon istumaan ja sitten kun hevoset oli hoidettu (äiteen pakkomielle, vaikka mulle ois käyny mitä tahansa niin hevoset AINA etusijalla..) niin lähdettiin Seinäjoelle sairaalaan. Röntgenit otettiin niin, että mua kuljetettiin pyörätuolissa ja sitten vain maattiinkin sairaalan sängyssä. Ekaks lääkäri väitti ettei oo murtumia vaan ainoostaan isoja verisuonia katkeillu, mut seuraavana päivänä soitettiin että "tulkaapas takaisin, kirurgi katto kuvia tarkemmin ja näki kaks selvää murtumaa" ja sitten laitettiinkin kipsin kaltainen, irrotettava tukiside kuukaudeksi.

Kuinka monta loimea hevosesi omistaa ?

Monta. Osa on vähän isompia poniloimia, joita ei olla myyty ja osa joko Söpölle ostettuja tai sen mukana tulleita. Sitten myös ainakin yksi voittoloimi JaRa-cupista.

Kuinka usein hevosesi liikkuu ?

Oikeastaan en jaksa enää ratsastaa, ei vain innosta. Eikä myöskään tallilla oleminen jos aivan totta puhutaan, joten Söpön ratsastaminen on jäänyt aikalailla Jessican kontolle. Oisinko ite menny sillä viimeksi toissaviikonloppuna. Nyt kun lähetään kotiin 3 kuukaudeksi niin äitee alkaa varmaan ainakin jonkin verran ratsastamaan sillä ja toivon mukaan ainakin pitelemään mulle taas jonkin verran tunteja. Muutenkin kotona ollessa on ratsastaminen ollut säännöllismpää ja monipuolisempaa.

Oletko varovainen vai "uhkarohkea" ratsastaja ?

Taidan kallistua enemmän uhkarohkean puolelle. Päästelen aina itse ratsastaessani täysiä menemäään, kunhan vaan pohja sallii. Myös ilman satulaa hyppäämistä on kiva harrastella välillä, eikä tarhassa ratsastaminen ilman mitään varusteita ole myöskään jäänyt kokematta. Oon myös hypellyt Wilillä (joka kuumuu esteillä 0-100 korkeintaan 15 sekunnissa) ilman käsiä ja jalustimia. Usein myös nostelen Söpöllä laukkaa niin, että päästän ohjat menemään kokonaan pois, laitan kädet sivuille ja vain ravaan täysiä kohti nurkkaa... Eikä laukassakaan ole mitään epänormaalia mulle heittää yhtäkkiä ohjia pois käsistä.

En nyt jaksa haastaa ketään, koska aikalailla kaikki taitaa olla tehny tän jo.

Te sanotte minä teen- haaste

Eli Piia haasto mut tekemään tän haasteen. Joten asioita vaan tulemaan kommentilla, aikaa ens viikon perjantaihin asti koska silloin valikoin joukosta ne mitkä teen ja kuvaan videon. Asioita tulemaan vaan siis !:)

Ps. Ahkera kouluun lähtijä eilen...

Kipu kasvattaa mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa

Tästä voi ny tulla vähän lyhyt ja kirjoitusvirheinen teksti, koska teen tän kännykällä. En vaan voi uskoa tätä, kolmas yö putkeen ilman että oon saanu unta ! Kello on jo kaks mutta ei tietookaan että mua väsyttäisi lääkkeistä huolimatta. .. Ei voi muuta sanoa kuin että ottaa päähän ja lujaa. Onneksi sentään kännykkä seurana.

Tänäänkin mun fiilikset on heitelly ilman ennakkovarotuksia mahtavasta ja superpirteästä siihen masentuneeseen ja itkuiseen. No, kai tää tästä ajan kanssa lähtee paranemaan. Pitää vaan elää päivä kerrallaan ja jaksaa toivoa että kaikki kääntyy paremmaksi.

Joku mun askissa pyyteli hevosaiheista postausta, mutta kuten sielläkin sanoin, niin mun hevoselämässä ei tapahdu oikeastaan mitään tällä hetkellä. Perjantaina aamusta Söpöllä oli ähkyä ja mua pelotti jättää se muiden kontolle viikonlopuksi,  mutta onneksi mitään ei ollut tapahtunut...

Sunnuntaina Söpölle oli tullut pari piebtä haavaa jalkaan, joista oli vähän tullut verta, mutta onneksi kumpikaan ei loppujen lopuksi ollut sen pahempia. Oli kuitenkin selvästi joku hokkikengät omaava potkinut ja koska ei ollut tänä talvena eka kerta, niin kauheasti pelottaa miten käy jos vielä potkii.... Ei voi kuin toivoa ettei mitäön pahempaa tapahdu, mutta minkä sille voin kun pelkään tollasia jo, kun mun tuurilla jotaon kuitenkin käy ):

It has always been and will forever be more than just a horse

En sitten tiedä mikä mussa nyt mättää, kun en oo viime päivinä enää pystyny iltasin muutaku angstaamaan Aijalle. Joo, mua ärsyttää itteenikin se, koska en haluis et sille tulee huonompi fiilis mun sanojen takia, mutta minkäs teet kun ei oo muitakaan joille puhua. 

Viime yö oli ehkä pahin kaikista. En saanu unta ennen ku vasta 8 jälkee aamulla, ja itkin varmaan ainakin puolet yöstä. Ensin koska äitee on puhunu, että jos Söpö myytäisiin (mä saan kuulemma päättää koska jos se myydään niin se myydään koska se ois liian rankkaa mulle hoitaa hevonen ja koulu). Sitten koska Rassekin lähtee mun elämästä ainakin joksikin aikaa, koska sen omistaja on sairaslomalla ja laittaa kaikki hevosensa tunnin ajomatkan päähän = ei mitään mahdollisuutta päästä ratsastamaan tai kisaamaan. Sitten palas mieleen se kun Wili myytiin, mikä on ollu mulle ehkä raskain paikka ikinä, koska en saanu vaikuttaa siihen mitenkään, äitee vaan kerto että se on myyny sen.

Kattelin vaan youtubesta omia vanhoja videoitani Wilistä ja sitä yhtä videota Rassesta. Lopulta kun aattelin et nyt mä voin nukkuu et en enää itke, niin rupesin itkemään uudelleen. Ohgod, otan oikeasti hevoset näin raskaasti. Mutta en mä niitä helpomminkaan voisi ottaa, kun ne oli niin kauan mun syy elää kun olin pahimmillani. Sitä paitsi tähän itkemiseen voi olla taustalla joku toinenkin syy, esimerkiksi se, etten oo pystyny tosiaan pitkään aikaan itkemään juuri mistään ja nyt ne itkemättömät itkut alkaa purkautua. 

Joka tapauksessa oon nyt alkanut itkemään. Mitä mä sinänsä pidän hyvänä juttuna, koska se meinaa että alan paranemaan. Pieniä askelia kerrallaan ja pian niistä muodostuu polku. Mä selviän tästä ja saan noustua tästä kuopasta vaikkei musta aina tuntuiskaan siltä, mä tiedän sen. Masennuksesta paraneminen ei oo rakettitiedettä, vaan mahdollista, etenkin jos käy terapiassa ja syö edes jonkinlaisia lääkkeitä sen tukena. Joten kyllä, mulla on toivoa ja uskoa siihen, että joku päivä mä oon parantunut.

Mutta otetaan nyt mukaan jotakin hieman positiivisempaakin asiaa. Eli mun hiukset on ny punamustat, ja mä niin rakastan näitä hiuksia ! Mulla oli kauhee ikävä mustia ja tää on niin ihanaa kun mulla on taas melkein kokonaan mustat hiukset. Mun anemia taitaa myös alkaa jo hieman helpottamaan, koska en o enää kokoajan niin väsynyt ja ei pyörrytä enää niin paljoa kuin vielä viikko sitten. Jotakin hyötyä niidenkin pillereiden syömisestä siis on.

Perjantaina tosiaan oltiin Seinäjoella käymässä vanhempien kanssa. Ostin mulle uuden puhelimen, tosiaan sen mun ensimmäisen älypuhelimen, ja mukaan gigantista tarttui Samsung galaxy s3 mustana. Ja koska siihen tosiaan tarvitaan se minisim, niin mulla vaihtui numero. Facessa kannattaa viestiä laittaa jos sen haluaa, koska muhun ei saa enää 6. päivän jälkeen yhteyttä toiseen liittymään. Silloin siis mulla umpeutuu puhelupaketti, ja siihen asti rinnalla kulkee toinen kännykkä tän paketin vuoksi. 

Valo löytyy viime hetkillä

Didididii, blogin nimi on jälleen vaihtunut, koska mun oma pää kyllästyy kaikkiin nimiin ennen pitkää. Huomenna kun pääsen kotiin ilmestyy luultavasti uusi banneri, koittakaa kestää vuorokausi pelkällä tekstillä. Muutenkin huomisesta on tulossa jännittävä päivä, koska käydään gigantissa ostamassa mulle - lopultakin - älypuhelin. Katsoo sitten millainen tarttuu mukaan, kun rahasta ei oo kyllä nyt hetkeen pulaa.

Hiustenvärjäys on myös jälleen pelissä mukana. Mähän en nimittäin ikinä vaan yksinkertaisesti jaksa olla blondi. Tällä hetkellä vielä kuitenkin muuten blondit, mutta edessä jonkin verran punaista. Tänään olisi tarkoitus jatkaa vielä loppujenkin hiuksien kanssa, nimittäin mustalla. Mä vaan niin ikävöin mustia hiuksia, ja halusin jotain väriäkin mukaan, niin päätin joku 2-3 viikkoa sitten, että kun rahat saapuu niin värjään punamustiksi.

Koska en edes vaivautunut kuuntelemaan äiteen mielipidettä, päätin hieman huijata facebookissa kaikkia, ja lisäsin illalla kuvan missä näkyy pelkästään punaisia hiuksia (lähestulkoon kaikki mitä mulla on punaisena). Pakko sanoa, että kun tänään soitin äiteelle onnitellakseni synttäreiden johdosta, sain kuulla valituksen siitä, kuinka kalliilla keväällä blondattiin ja nyt ne on punaiset. Kesti äiteellä hetki tajuta, että ne ei oo kokonaan punaiset ja että kyllä, tämä oli tarkoituksellista.

On se muuten jännä juttu, miten näin joulun alla rahat kuluu entistä nopeammin ! Mulla meni nimittäin 50 euroa ilman mitään sen suurempia ongelmia alle vuorokaudessa, hupsistasaatana. Piti nimittäin ostaa äiteelle synttärilahja, itelle ruokaa ja juotavaa, alotella ostamaan Aijan 4-osaista joululahjaa (puolet ostettu !), hiusvärit ja mulle joulukalenteri (koska oon lapsenmielinen).

Kuvia vähän kaikesta, banneri jne tulossa siis huomenna, siihen asti, heihei :)

Ps. Kuka teistä käsitti väärin mun viime postauksessa ton yhen kohdan, koska kuten askissani sanoin, en todellakaan viitannut Aijaan siinä !

Tässä vielä tää kuva millä huijasin facebookissa ihmisiä (ainakin yritys oli kova !).

Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja

Mulla on aina ollut mun kropan kanssa ongelmia pääni sisällä. Tai siis, en oo koskaan ollut mikään unelmavartalon omistaja, enkä varmaan tule ikinä olemaan. Joten eilen illalla, katsoin itseäni peilistä ja päätin - ainakin yrittää - hyväksyä itseni juuri tälläisenä kuin olen. Se ei tuu olemaan helppoa, jos se olis helppoa, mä huijaisin itseäni, koska mun unelma olisi, että paiaisin jotain 38-42kg.

Tästä päivästä tulee ensimmäinen tässä, katsotaan kauanko menee, että voin katsoa peiliin tyytyväisenä ja kulkea keskustassa ilman että mietin, mitä muut ajattelevat siitä miltä näytän. Loppupeleissä oma kroppa, ja muukin ulkonäkö, on vain mun itseni oma, ei kenenkään muun. Miksi siis antaisin toisten ihmisten mielipiteiden siitä, miten suurelta mun maha tai reidet tai kädet, tai mikä tahansa mun ulkonäössä näyttää vaikuttaa omaani ?

Jos en voi hyväksyä itse itseäni, miten voisin olettaa muiden sen tekevän ? Ulkonäköpaineet on nykyisin aivan liian korkeat. Mainoksissa, elokuvissa, kaikkialla naiset muokataan photoshopin avulla näyttämään täydellisiltä. Miksi annamme kaikille nuorille tytöille jotka murrosikään siirtyvät tälläisen kuvan ?! Kauneus on katoavaista loppupelissä, joten miksi pyrkiä siihen, että näyttää täydelliseltä ? 

En tiedä teistä muista, mutta mulle itselleni se luonne on aina merkinnyt paljon enemmän kuin ulkonäkö. Mitä väliä sillä on, jos seurustelen aivan helvetin ruman tyypin kanssa, jos sillä on aivan mahtava luonne ? Enkö saisi tehdä niin, vaan pitäiskö mun seurustella mahtavan näköisen tyypin kanssa, jolla on luonne aivan perseestä ?

Myönnän, olen itsekin syyllistynyt tuomitsemaan ihmisiä pelkän ulkonäön perusteella, vaikkei niin saisi tehdä. Tunnen kuitenkin paljon ihmisiä, joilla se ulkonäkö ei kaikkien silmää miellytä, mutta joilla on aivan mahtava luonne. Vastapainoksi tunnen myös ihmisiä, joiden ulkonäön olisi kuka tahansa valmis ottamaan itselleen, mutta joilla se luonteen paremmuus on jaettu hieman pienemmällä kauhalla.

Parasta näissä ensiksi mainitsemmissani ihmisissä on se, että he uskaltavat olla sitä mitä ovat. Tuovat esiin omat mielipiteensä ja pukeutuvat siten miten he haluavat. Massan mukana kulkevat ne, joilla ei ole tarpeeksi itsetuntoa kulkea oman tahdon mukaisesti. Voisin mäkin kulkea massan mukana, olla se sievä tyttö topeissa, pillifarkuissa ja neuleissa hiustenpidennykset hiuksissa kiinni. Tai sitten se stereotyyppinen lesbo, lyhyeksi ajeltu siili ja rekkakuskimaiset vaatteet.

Mieluummin olen kuitenkin oma itseni. Jos en siis halua olla mitään muuta kuin oma itseni, miksi en myös hyväksyisi omaa ulkonäköäni ? Tottakai muilla on oikeus tulla kertomaan mielipiteensä siitä, miltä näytän. Mutta miksi ihmeessä, mun pitäisi ruveta sen takia olemaan jotain toisen silmiin miellyttävämpää. Mä olen mä, pukeudun kuten tahdo, laitan hiukseni kuten tahdon, ja näytän juuri siltä miltä näytän. Muuksi en ole muuttumassa, en oo ikinä ollut aikeissakaan muuttua, joten nyt mun on korkea aika hyväksyä itseni lopullisesti.

Hulluus on pelkkä sana

Jos kuulet jonkun äänen kuiskuttamassa korvaasi, tai näet jonkun hahmon aina välillä, tekeekö se sinusta hullun ? En osaa sanoa muuta kuin, että hulluus on yksi asia jota pelkään. En halua tulla leimatuksi hulluksi. Sellaiseksi, joka elää omassa maailmassaan ja uskoo sen olevan totta. Mutta jos havahdun yhä useammin ja useammin, että näen ja kuulen jotain mitä muut eivät, tarkoittaako se, että olen hullu ? Mitä hulluus edes on ? Se on sana, jonka joku on keksinyt. Miksi siitä on tullut niin yleistä ?

"Suomalainen kansanperinne tunsi erilaisia hulluuden, mielisairauden ja erikoisen käytöksen lajeja. Kalma oli sairaus, joka johtui ihmiseen suuttuneesta ja tarttuneesta kalman väestä. Kalmaan sairastunut saattoi nähdä outoja olentoja, kuten skitsofreenikko. Ihmisen saattoi taikatempuin tehdä hulluksi, tällaisen uhriksi joutunut oli pilattu. Ihminen saattoi myös menettää sielunsa tai jonkun sieluolentonsa, ja tästä saattoi seurata hänelle vakavia ongelmia, myös hulluutta. Itsettömyys tarkoitti tilaa, jossa sieluolento itse oli lähtenyt omille teilleen, ja ilman sitä ihminen riutui tavalla tai toisella, esimerkiksi vakavasti masentuneena tai vailla itsetuntoa. Masennusta ja saamattomuutta aiheutti myös luonto-haltijan poistuminen (luonnottomuus), sekä verettömyys." Tämän verran wikipedia meille kertoo millaista hulluus on suomalaisessa kansanperinteessä.

Jokainen uskoo mitä uskoo. Minä uskon, että hulluutta ei ole olemassa, vaan se on ihmisen keksimä asia. Näin ollen totean, etten ole hullu vaikka joskus kuulisinkin ääniä tai näkisin hahmoja. 

 

Helpotusta kouluaamuihin - vihdoinkin !

Eli oon jo tooosi pitkään tuntenu kauheen vaikeaksi päästä ylös aamuisin, eikä 8 aamut oo siis saanu multa kiitosta. Jo osastolla sossujen + hoitajien + osaston lääkärin toimesta oli puhetta, että jos mun koulupäivää vähän "fiksattaisiin" ottamalla jostakin pois vähän. Ja tiistaina kuraattorin keskustelussa heitin sitä asiaa sitten vähän tännekkin päin. 

Tälle päivälle sitten sovittiinkin palaveri kuraattorin ja luokanohjaajan kanssa asiasta. Siellä päädyttiin lopulta siihen (mun ahdistuksen kasvun ja mun monien asiasta väittelyiden jälkeen kun ne meinas ettei mitään tehtäisi eka), että tästä eteenpäin jouluun mulla alkaa koulu vasta kello 10. Ei voi muuta sanoa, kuin että ihanaa !

Ps. Ulkona sataa lunta, talvi on tulossa !♥

 

Joskus jopa vahvin murtuu

Kylmä. Väsymys. Henkisesti oon taas murtumispisteessä. Sunnuntaina menin hyvissä ajoin nukkumaan, silti pääsin eilen hereille vasta kolmelta päivällä. Jokaikinen askel tuntuu siltä, että romahdan hetkenä minä hyvänsä maahan. Jos niin tapahtuu, lupaan että jään siihen makaamaan enkä nouse, ennen kuin olen kunnossa.

En sitten tiedä, mikä mua vaivaa, mutta kuulen jatkuvasti laahaavia askelia seuraamassa mua kun liikun. Ja jos vain istun tai makaan, joku hengittää mun korvan vieressä. Kihelmöintiä niskassa ei saa loppumaan, en sitten tiedä miksi, koska sitä tuntuu yleensä vain jos joku tuijottaa mua, ja nykyisin sitä tuntuu vaikka olisin yksin jossakin.

Tänään oon taas koulussa. Katsoo jaksanko koko päivää. Viime tunnilla rupes ahdistamaan niin paljon, että mun teki vain mieli juosta luokasta ulos ja lähteä kauas täältä. Päätin sitten kuitenkin jäädä ja yrittää kestää sen. Meinasin itkeä koko ajan mutta selvisin kuitenkin, ja pääsin sitten luokanohjaajan tunneille. Toisin sanoen meillä on nyt tietokoneella pari tuntia, joiden jälkeen meen kuraattorille.

Sitten kun sieltä pääsen niin meen ehkä kouluun pariksi tunniksi, ja lähden kolmelta, että kerkeän siivota karsinan, hakea Söpön sisälle ja mahdollisesti syödä ennen terapiaa. Vaikka käynkin nykyään säännöllisesti terapiassa, silti koko viikonlopun ajan mietin, jaksanko enää taistella, vai luovutanko suoraan.

Mä näen tyhjän taistelukentän,
oon ihan yksin sodassa siellä.
Ja vihaan tyyntä myrskyn edellä,
kun tapahtuu on helpompi hengittää.
Mä näen tyhjän taistelukentän,
pahimman vastustajani tiedän,
minusta itsestäni sen löydän.

Tiktak - Sankaritar

Aika on lääkäri joka hakkaa potilasta,
opettaja joka tappaa oppilaansa.
Mä en pelkää kuolemaa, mut pelkään väkisinkin,

sen aiheuttajii, syitä ja vaikutusta lähipiiriin.
Pelko on tunne mitä ei masentunut tunne,
ja surun tunne ei näy mitenkään sulle.
Ongelmista puhuminen usein mahdotonta,
on helpompaa sulkeutuu alle katon oman.
Mut jossain vaihees jalat ei ees enää kanna pihaan,
koska ikuisesti et voi uida vastavirtaan.
Mikään ei maistu yhtään millekään,
kaks kirjettä - ne perheelle ja ystäville jää.

Kymppilinja - Reunalla

Kiitän ja kuittaan jälleen kerran. Päivä kerrallaan pitää yrittää selviytyä, vaikka joskus jokin vetäisikin jälleen alas. Pohjalta on vaan niin vaikea nousta ylös, ja kerta kerralta, jokaisen uuden putoamisen jälkeen, se on entistä vaikeampaa ja tuntuu entistä toivottomammalta.