Ja sua vituttaa niin paljon että voisit kaiken hajottaa

Kotona taas, tällä kertaa kaksi yötä. Torstaina pitäs päästä lopullisesti kotiin mutta saa nyt nähdä miten käy kun ei musta tunnu yhtään siltä että mun pään sisäiset ajatukset jotka hokien käskee mua tappamaan itteni ois lähteny. Itsetuhoisuuskin on taas ilmestyny kuvioihin, yli kuukauden tauon jälkeen, ja entistä pahempana. Aiemmin pystyin vielä jotenkin käskemään itteni lopettamaan sen ajoissa, nyt mä en pysty. Mä vaan jatkan sitä siihen asti ettei yksinkertaisesti mahdu enempää tekemään käteen. Verta, fyysistä kipua, pieni hetkellinen helpotus ja myöhempi tajuaminen siitä kuinka tyhmää se on sekä sen myötä itseni vihaamisen kasvaminen. Tälläisen elämänkö mä itselleni haluan ? Ei, en todellakaan. Mä elän edelleenkin välillä siinä omassa pienessä haavemaailmassani missä kaikki on hyvin, mua ei ole kiusattu, mä en oo yrittäny tappaa itseäni, mulla ei ole masennusta ja en yritä koko ajan laihtua että musta pidettäisiin. Tästä tulikin mieleen että paino on taas tipahtanut kilon, hetkellinen hymy huulille asiasta ja sitten tajuaminen että on vielä pitkä matka siihen painoon mitä haluan painaa. Ja edelleen tän kaiken keskellä mä mietin, että koska mun elämästä tuli tälläistä. Jos tätä voi siis enää edes elämäksi kutsua kun en ees omia ajatuksiani hallitse.

kuvat: we♥it