Tää biisi vaan jotenkin kuvaa tätä mun tilannetta tällä hetkellä niin hyvin. Oon pikku hiljaa alkanut huomaamaan että mä oon aina lähtenyt tiukan paikan tullen pakoon sitä tilannetta. Pienestä pitäen äidin mukaan jos en oo ollu tilanteessa missä selviän, oon lähteny juoksemaan pois siitä tilanteesta, mennyt vaikkapa puhaltelemaan voikukkia tai kiipeilemään puihin, mä oon aina tehnyt niin. Nykyään edelleen jos mulla on tunne ettei jokin tilanne miellytä, mä pakenen paikalta, joko täysin tai sitten vaan ajatuksissani. Suljen sen huoneen pois olemasta, ajattelen yksinkertaisesti jotain muuta ja uppoudun siihen ajatukseen täysillä. Mulla ei vaan oo omasta mielestä muuta vaihtoehtoa siinä tilanteessa. Ja etenkin nyt mä oon huomannut että mä pakenen kaiken aikaa, en muita, en mitään tilannetta, vaan itseäni. Mä en oikeastaan edes tiedä miksi mä pakenen itseäni, kai se on se etten mä halua olla mä. En halua ajatella niitä asioita mitä ajattelen, vaan pakenen. Ja nyt mä todellakin haluaisin lopettaa ainaisen pakenemisen ja yrittää olla aina niissä tilanteissa mukana missä oon, oli ne kuinka vaikeita tahansa. Oon nyt luvannu itelleni etten enää pakene, vaan yritän todellakin päästä yli siitä mikä on mut saanut pakenemaan. Saa nähdä kuinka se sitten onnistuu...
Tänään olis tosiaan paluu osastolle. Näkee taas niitä ihanuuksia siellä ♥ Mutta joudun toisaalta kohtaamaan sen todellisuuden, että mä oon niin ongelmissa etten pärjää yksinäni, tai edes kotona. Piia oli ragennu terkkarille siitä et oon osastolla ni terkkari oli kuulemma vaan sanonu et se on mun omaks parhaaks ja et ne oli niin huolissaan musta. Vitut ne musta huolissaan on ollu. Ne koululla vaan esittää taas niitä pyhimyksiä. Se on mun mielipide asiasta. Mutta tosiaan, eilinen päivä oli koko viikonlopun pelastus ♥ Kävin Suvilla illasta pari tuntia ja näin siellä Piian ja Tapionki (: Oli kyllä ihanaa olla välillä muuallaki ku vaa kotona tai osastolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti