Tatuointia, täysi-ikäisyyttä ja uutta kissaa

Mulle kuuluu ihan hyvää, joskin olen kauhean väsynyt ja oikeaa kättä kutittaa - meinaan tulla hulluksi, kun en saa raapia!

Tiistai oli oikein mainio päivä, heräsin jo seitsemän aikaan, laittauduin ja lähdettiin Seinäjoelle (oon siis tosiaan porukoilla Jalasjärvellä viettämässä syyslomaa, kissat tietenkin mukana ja alkuviikon myös Aija). Äiti ja Aija olivat siis tosian päättäneet hommata mulle synttärilahjaksi tatuoinnin (ne on parhaita, en vaan tajua miten ne onnistu pitämään sen salassa multa) ja aika oli kymmeneltä. Meillä oli vähän aikaa siinä, niin mentiin käymään Arnoldsissa aamupalalla. Vaan tatuoijapa oli unohtanut koko ajan ja pienen säätämisen jälkeen lupasi tulla tuntia myöhemmin. Jälleen oli aikaa, joten mentiin Subwayhin syömään. Lopulta tatuoija tuli, annoin lapun johon olin piirtänyt symbolit sekä tekstin, jonka halusin hakattavan ihoon. Koska artisteilla on aina oma näkemyksensä, niin tämäkin mukava mies (jolla tosiaan otin mun ekankin tatuoinnin) sai vapautensa tehdä siitä mieluisensa. Ja vitsit miten upealta se näytti jo paperilla, Aijakin myönsi olevansa hieman kateellinen. Puolen tunnin päästä oli siirtokuva iholla ja alettiin hakata. Alun kivulta ei taaskaan vältytty, mutta onneksi ajatusten siirtäminen muualle turrutti tuntoaistia ajan kanssa. Pakko kyllä myöntää, että sen tunnin lopulla, mitä sitä kuvaa hakattiin, niin otti kyllä jo uudelleen kipeää toisen pään herkän sijainnin vuoksi. Mutta lopulta se oli siinä ja vielä upeampana kuin paperilla.

Juuri otettuna, joten värit hieman vääristyneet.

Siitä jatkettiin kohti Päivölän Citymarketia, jossa kävin Faunattaressa sopimassa marras-joulukuun tulevasta työssäoppimisesta myös kasvokkain. Puhuttiin kaikki tarvittavat asiat halki ja todettiin, että aloitan Joupin Citymarketin Faunattaressa marraskuun alussa. Ah, oon vain niin onnellinen, kun ei enää tarvitse stressata siitäkin asiasta, enää vaan tarvii hoitaa matkakorvausanomus kuntoon, että pystyn kulkemaan sinne ja takaisin.

Parilla kirpparilla käymisen jälkeen tultiin kotiin, ja koska meikä päivänsankarina oli saanut päättää päivän menun, syötiin me tortilloja. Maittavan aterian jälkeen leikkasin hetken mielijohteesta itselleni otsatukan, josta tuli vahingossa vähän liian lyhyt, ei sellainen mikä ei parissa viikossa kasvaisi oikeaan mittaan, mutta kuitenkin ärsyttävä ero mun mielestä. Siitä jatkettiinkin Aijan kanssa ottamaan kuvia (lue; Aija otti musta kuvia). Koska olen vaativa, niin tietenkin suurimmassa osassa on jotain mun mielestä koko kuvan pilaavaa pikkuvikaa, mutta kyllä sieltä myös onnistuneita otoksia löytyi.

Siitä jatkettiin "tunnin" päikkäreille, jotka venyivät neljään tuntiin. Illasta katsottiin vielä elokuvaa ennen kuin siirryttiin nukkumaan. Keskiviikkona isoveli perheineen tulikin sitten juhlistamaan päivää myöhässä mun synttäreitä ja kaiken syömisen jälkeen mentiin me pihalle potkimaan palloa. Pitänee sanoa, ettei mun sihti ole koskaan ollut hyvä, mutta koska en oo sitten yläasteen potkinut palloa, niin se oli kaikkein surkeimmillaan ja moni sivullinen (avovaimot ja äiti) saivat kokea kauhun hetkiä.

Eipä tässä oikein muuta merkittävää oo tapahtunut. Paaitsi, että pari viikkoa meidän kissalaumasta tuli kolmihenkinen, kun maailman valloittavin 15.6. syntynyt kissaherra Jokeri saapui luoksemme. Hän on oikea hurmuripoika, jonka kehräys alkaa pienestäkin kosketuksesta eikä lopu sitten millään. Vaikka Jokeri onkin vielä kovin pieni, on ennusteena, että herrasta kasvaa suuri poika aikanaan.

Tässä loppuun vielä vähän kuvia näiltä päiviltä;

Kulmien kohotus ja tadaa - otsatukan lyhyyttä ei näy. 

Kukapa muuten tajuaisi, että mulla on yhä sivusiili, kun sen saa noin näppärästi piiloon pidennysten avulla? Tässä muuten näkyy tuo otsatukan oikea pituus.

Niin ja ellei joku jo tajunnut, palasin takaisin mustiin hiuksiin maanantaina. Ihan vaan koska pystyn ja haluan.

Tapaa kehräävät kaverini Jafar ja Jago

En oo varma jätinkö sen pois lopullisesta postauksesta, vai annoinko olla ja lupasin tekeväni postauksen kissoista, jahka ne ovat asettuneet taloksi. No, tässä sellainen nyt sitten vihdoin olisi.

Jafar

Erittäin suurella sydämellä varustettu nuori kissaherra. Syntynyt 16. toukokuuta ja tuli meille kuukausi sitten, heti samana päivänä, kun muutin tänne. Hänet on varustettu suurella ruokahalulla, hellyydenkipeydellä ja läheisyyden tarpeella. Jafar tykkää leikkiä kaikella ja jahdata kärpäsiä, mutta sitten myös seuraa perässä jokaisella askeleela, kun häntä väsyttää. Hän ulkoilee valjaissa satunnaisesti, ei oikein osaa päättää mitä mieltä on siitä, toisinaan se on kauhean kivaa ja toisinaan vain seisoo paikallaan miettien mihin on joutunut. Maukuu ja hakeutuu läheisyyteen, jos on väsynyt. Ikään kuin vihjaisilisi tahtovansa jo nukkumaan - nukkuvat siis meidän kanssa sängyssä. Viihtyy sylissä niin kauan, kuin seisotaan. Heti kun istuudut niin tahtoo pois. Väsyneenä saattaa jäädä syliin nukkumaan, joskin siirtyilee aina välillä viileään kohtaan. Aamuisin Jafar pomppaa sängylle ja siitä joko naaman eteen tai kyljen päälle makaamaan. 

Jago

Tämä huomattavasti kooltaan pienempi ~1. kesäkuuta syntynyt kissaherra oli meille tullessaan kovin arka. Oleskeli lähinnä pesukoneen takana meidän ollessa hereillä ja paikalla. Parin päivän päästä uskalsi liikkua kämpässä, mutta juoksi karkuun täyttä vauhtia heti, kun vähänkin lähestyi. Vajaan viikon meillä oltuaan Jago uskalsi antaa napata syliin hyvin pieneksi hetkeksi ja silittää. Pian siitä antoikin silittää hänen ollessaan paikallaan ja rupesi hetken kuluttua kehräämään silityksestä. Siitä alkoikin hänen seurallisuutensa paljastua, ja nykyään juoksee karkuun vain, jos tietää tehneensä jotain väärää. Aina herättyään tulee vaatimaan silitystä ja kehräten pörrää päällä kunnes saa tarpeekseen. Jago saa usein tuon tapansa takia mun koneen sekoamaan hetkeksi, kun tassuttelee mun sylissä olevan koneen päältä. Myös hän tykkää ruuasta, ja onkin paremman ruokavalion ansiosta alkanut kasvaa hurjasti - vaikkei sitä huomaa oikein muuten, kuin ottamalla syliin. Todella pienihän se siis on edelleen, muttei enää niin pieni kuin tullessaan, jolloin Jagoa pystyi siis pitämään ihan ongelmitta kokonaan yhdessä kädessä, mutta nykyään on jo kahden käden kokoinen. Häntä ei ole käytetty kuin vasta sylissä ulkona, sillä valjaat ovat liian isot jopa pienimmillään. Eipä ole oikein tuostakaan yhtään tykännyt, joten saa nähdä tuleeko kasvettuaankaan ulkoilemaan.

Kissat tulevat siis todella hyvin toimeen keskenään. Leikkivät sekä nukkuvat yhdessä. Maukuvat myös toisilleen paljon, löytääkseen toisensa. Olen vain niin onnellinen, että me löysimme juuri nuo kaksi. Annetaan nyt vielä loppuun hyvin pieni tietopaketti mm. mitä meidän kissat syövät.

- Eli syövät junior- merkittyjä raksuja sekä märkäruokia (jotka on kätevissä annospusseissa!), märkäruuan sekaan laitamme vähän raejuustoa.

- Raksuja on melkein jatkuvasti tarjolla (eivät syö kaikkea kerralla vaan yleensä tarvitsee lisätä vain aamuisin), märkäruokaa saavat lähes jokainen päivä yhden pussin, pidämme siis aina satunnaisesti yhden päivän jolloin eivät saa.

- Kissanhiekkana toimii kätevyytensä ansiosta puupohjaiset pelletit, joita löytyy aika lailla jokaisesta perusruokakaupasta. 

- Puupohjaiset pelletit ovat siitä käteviä, että ne hajoavat kosteudessa, joten ne on helpompi siivota.

- Kissanlaatikkomme omaa katon, kohdan johon laittaa hajustin sekä oven, joka on otettu pois.

- Molemmat tullaan kastoroimaan jahka ovat sopivan ikäisiä siihen.

- Molemmat ovat perus maatiaisia, jotka löysin facebookista paikkakuntani ryhmästä.

Eipä mulla nyt muuta tule mieleen noista kissoista. Tuossa ne nukkuvat mun vieressäni sohvalla, kuten yleensä. Loppuun vielä pari kuvaa.

Jago tuloiltanaan mun kädelläni. Jouduttiin väkisin ottamaan se pois pesukoneen takaa, että saatiin sille näytettyä mm. missä laatikko on.

Jagon tuloiltana otettu yhteiskuva pojista.

Ja muutama päivä sitten otettu...

Mun hiukset on muuten nykyään punaiset ja tykkään kovin. Vaikkei tää taida mikään kovin pysyvä väri olla, sillä nyt jo houkuttaa kovasti värjätä muilla väreillä...

Sun kaa oon enemmän elossa ku koskaan

Kotivaimo se täältä kirjoittelee. Sunnuntaina kannettiin mun viimeisetkin muuttoon tarvittavat tavarat sisälle kämppään, ja samalla reissulla haettiin myös ensimmäinen kissanpentu. Jahka toinen saapuu ensi viikolla, niin lupaan tehdä niistä jossain vaiheessa laajemman postauksen. Aija lähti maanantaina jo melkein aamusta kotonaan käymään - ja pakkaamaan ovat tavaransa -, paluunsa on vasta viikonloppuna. Joten mä olen nyt täällä yksinäni kissan kanssa. Ainakaan vielä ei ole yhtään ikävä kotiin, oon aina ollut enemmän sellainen ihminen, joka asuu kävelymatkan päässä kaupasta kuin keskellä ei mitään- viihtyvä.

Koti-ikävä on muutenkin mulle aika vieras tunne. En edes muista, koska mulla olisi viimeksi ollut koti-ikävä, on siitä ainakin yli 10 vuotta. Suurimman osan lapsuudesta mehän vietettiin veljien kanssa pääkaupunkiseudulla mummin tai papan luona, joten tuli jo pienenä oltua niin paljon poissa, että siihen tunteeseen tottui. Se saattaa olla myös syy, miksen oo ennen netflixiä oikein viihtynyt kotona kuin hevosten parissa. Kolme viikkoa putkeen asuntolassa oleskelu ei tuntunut ongelmalta. Oon haaveillut omasta kämpästä 14-vuotiaasta, joten tää on unelmien täyttymys.

Toki mulla on ikävä Nököä ja kissoja kotona, mutta mä tiedän tulevani näkemään niitäkin vielä. Yritän taas joskus lähiaikoina päivitellä miten mulla menee.

Tässä vielä viikon takainen kollaasi, josta saa vähän tuntumaa, miltä tää kämppä näyttää.

Hengissä ollaan edelleen

Siitä on kulunut pitkä aika, kun oon viimeksi kirjoittaut tänne. En oikein tiedä miten alottasin tän tekstin. Ensiksi ilmoitan sen, että mulle kuuluu hyvää. Pari viime kuukautta on pitäneet mut kiireisenä.

Sain siis vihdoin toukokuun alussa suoritettua ensimmäisen luokan ja lähdin siitä suoraan tekemään toista ensi vuonna vastaan tulevaa työssäoppimista Alavuden ratsastuskoululle. Vietin siellä 5 viikkoa Söpön luona ja melkein tuli itku, kun tunnit tuli täyteen ja jouduin lähtemään. Sain siis ratsastella Söpöä (ja menin myös kahdella muullakin ratsulla) ohjatusti ja aivan viimeisenä päivänä itsenäisesti, jolloin viritin kentälle pari kavalettia, pari ristikkoa ja pari 60cm pystyä joita sitten hyppäsin. Olin siellä myös Alavuden tän kesän 1. ratsastusriparin ajan ja majoittuessani samoissa tiloissa osan leiriläisistä + yhden isosen kanssa tuli siinä oltua niiden kanssa illasta ja ne oli aivan mahtava porukka. #esamartindemonilapset on oikein mainio ryhmä, ja ikävä on jo osaa. Työssäoppimisesta käteen jäi arvostelu, missä jokaisessa kohdassa on työpaikan edustajalta ja opettajalta 3, mä itse olin hieman kriittinen itseäni kohtaan ja annoin sekaan pari 2.

Tammat nauttivat laitumella toisena päivänä laidunkauden avauksesta.

Työssäoppimisen jälkeen kerkesin lomailla viikonlopun ennen kuin Aija tuli meille viikoksi. Katseltiin leffoja, valvottiin myöhään, käytiin pari kertaa kylällä ja syötiin melkein koko viikko pelkkiä herkkuja. Niin ja tietenkin juteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä, mulla on vaan maailman parhain paras ystävä. <3

Seuraavana päivänä Aijan lähdöstä alkoikin jo Provinssi 2015. Olin keskiviikkona ja perjantaina hommissa, siivosin Brykärinpuistossa ja tutustuin uusiin ihmisiin. Torstaina olin Piian kanssa sisällä, käytiin katsomassa mm. Kaija Koo sekä Hollywood Undead, yritettiin myös päästä Pepsi maxin mystery boxista ulos, mutta jäätiin viimeiseen huoneeseen. Piian lähdettyä hengasin Tiinan, Jarin yms kanssa, joiden kanssa kävin katsomassa vielä Calvin Harrisin. Lauantaina kävin päivällä katsomassa Jenni Vartiaisen eturivistä, jonka jälkeen seikkailin Jeesusbussin kyydissä Seinäjoen keskustaan nostamaan rahaa ja takaisinkin sain kyydin samaiselta bussilta. Sen jälkeen eräs isoveljeni kavereista haki mulle kaljaa, ja jäi mun seuraksi kun aloin juomaan. Jossain vaiheessa maistelin myös useaan kertaan jonkun pontikkaa raakana, jonka ansiosta muistikuvat on aika vähäiset. Aamulla heräsin kuitenkin sieltä mistä piti, tosin vieressä nukkui veljeni kaveri. Se sunnuntain olo oli kyllä sitä luokkaa, että ei enää ikinä pontikkaa minulle, kiitos!

Maanantaina lähdinkin sitten vuorostani Urjalaan Aijan luokse, jonka aikana juhlittiin Aijan 16v synttäreitä, uitiin, valvottiin myöhään, käytiin ideaparkissa, juteltiin jälleen kaikesta, katsottiin himym:in 9. kausi uudelleen sekä elokuvia ja pelattiin pelejä. Totean uudelleen; mulla on vaan maailman parhain paras ystävä. <3

Miten muuten voisin olla ihana ystävä, kuin julkaisemalla fb-seinällä kollaasin jota se vihaa? Mutta Aija on niin söpö kyllä tossa punapääkuvassa ;__;♥

Jätin noista tarinoista kaksi mulle ehkä suurinta tapahtumaa kertomatta. Eli siis, kesäkuun alussa rupesin katselemaan kämppiä ja yksi kaksio herätti suuresti mun kiinnostukseni. Äitee soitti näyttöä, seuraavana päivänä käytiin katsomassa ja 23.6. eli n. viikon kuluttua vuokraaja laittoi viestiä, että saan sen kämpän. Eli meikä muuttaa virallisesti omilleen 1.8. Kauhajoelle. Mulle tulee toki seuraksi noita 50 neliötä täyttämään Aija. 

24.6. sen sijaan tapahtui jotain, mitä olin odottanut jo kuukausia. Oltiin sovittu äiteen kanssa diili, että kun pääsen ykköseltä, niin se kustantaa mulle tatuoinnin, jos vain sen mielestä mun idea on hyvä. Joten tuona päivänä olin vihdoin istumassa tatuoijan tuolissa, kauhean jännityksen kourissa. Koska kyseinen tatuointi tuli vasempaan käteen, joka siis on täynnä arpia, olin varautunut saatanalliseen kipuun. Ja kun tatuoija vielä aloitti arven kohdalta niin meinasin huutaa kivusta. Hetken kuluttua kipu kuitenkin tasoittui, ja loppuajan (alle puoli tuntia!) selasin vain kännykkää perusilmeellä. Siitä sitten suoraan oli lähtö sinne Provinssiin.

Kuva otettu heti leiman valmistuttua, joten nyt parannuttuaan näyttää hieman erilaiselta. Tarkoittaa siis "Rakasta itseäsi".

Niin joo, mut voi bongata tänä kesänä myös Jurassic rockista kioskilta ja Aukustista narikasta! Oon myös ollut jo kaksi kuukautta pinkkihiuksinen, ja kulmakorusta jouduin luopumaan 12.6. sen alettua kasvamaan ulos.

Tässä oon haalistanut väriä, sillä jouduin jo sekoittamaan uuden väriseoksen edellisen loputtua enkä tiennyt tuleeko siitä minkä värinen.

Rakastuminen outo käsite minulle, mut mä rakastuin, mitä sitä kieltämään

Hei sinä. Sinä juuri jolle henkilökohtaisesti tämän linkkasin. Olet upea ihminen, tiesithän sen? Teet jokaisesta päivästäni elämisen arvoista, annat mulle syyn hymyillä vaikka oisin just huutanut kuinka vihaan mun elämää ja kyyneleet vieris pitkin mun kasvoja. Muutamalla lauseella, sä saat missä tahansa tilanteessa mut hymyilemään tai nauramaan, eikä sun tarvitse edes sanoa mitään söpöä tai romanttista. Riittää että sanot jotain ihan randomiakin. Sä saat mut nauramaan. Aina. Vaikket edes yrittäisi. 

Mä en edes keksi sanoja kuvailemaan sitä, miten onnellinen mä oon siitä, että laitoin sulle vajaa kaksi vuotta sitten sen kaveripyynnön facebookissa ja uskalsin alkaa puhumaan sulle. Okei, toki olin suuttunut sulle vaikken edes tuntenut sua silloin mutta se annettakoon anteeksi. Tein sen kuitenkin. Rupesin puhumaan sulle niitä näitä. Tutustuin suhun. Ja me jatkettiin puhumista. Lopulta numerot vaihtu ja ruvettiin puhumaan myös viesteillä. Susta tuli nopeasti mun paras ystävä. Vaikkei meidän ystävyyskään mitään helppoa ollut. Mutta mä oon onnellinen, että vaikka meidän kahden ois pitänyt halveksua toisiamme kuten yleensä siinä tilanteessa kai tehdään, niin sä et kieltänyt mua puhumasta, kieltänyt tutustumasta. Mä sain avautua sulle, sä ymmärsit, etkä koskaan arvostellut sitä mitä kerroin.

Ajan kuluessa mä tajusin ihastuneeni suhun. Tai siis, en myöntänyt sitä. En itselleni. Enkä todellakaan niille jotka huomas sen musta. "Ei me olla toistemme tyyppiä." "Se seurustelee mun exän kanssa." "Ei mua kiinnosta se." "Vaikka kiinnostaiskin niin en menis niiden suhteen väliin." Kuukauden kuluttua kerroit tykkääväs musta. Mä kerroin perässä. Pari päivää siitä sanoit rakastavas mua. Mä totesin, että niin mäkin rakastan sua. Hetki siitä jätit poikaystäväs. Ja meniköhän edes viikkoakaan, kun sain viestin sulta. Viestin joka muutti mun elämän. Viestin joka on saanu meidät tähän tilanteeseen. "En tiiä mitä aattelet tästä, mut haluisitsä olla mun kans? Ymmärrettävää jos et tai jotain.. Mut sit ku oot miettiny ja vastannu niin voiks soittaa vai onks sul jtn synttärijuttui?" "Tottakai mä haluan olla sun kanssa<3". 

Ensimmäiset kuukaudet oli täydellisiä. Saatettiin puhua aamuun asti yön yli vaan keskustellen niitä näitä tajuamatta ajan kulkua. Soiteltiin ja opittiin tuntemaan toista paremmin. Meillä ainakin riitti kärsivällisyyttä. 200km välimatkaa ja 2kk kahden ensimmäisen tapaamisen välissä. Ei enää ikinä. Alkuvuodesta 2014 saapu ensimmäiset riidat kuvioihin. Kieltämättä koko helmikuu oli jatkuvaa riitelemistä. Mutta maaliskuussa tilanne oli jo toisin. Me selvittiin siitä. Me oltiin onnellisia. Loppukevät meni yhdessä hujauksessa ja pian huomasin istuvani sun isän vierestä kirkon penkiltä, katselemassa sun konfirmointia. Ne oli kieltämättä mielenkiintoisimmat rippijuhlat joissa oon ollut. Ja parhaat.

Huppari ja pipo ei ole ikinä tyylivirhe. Ei edes mekon kanssa. Pitää vaan osata yhdistää.

Pian säkin tulit lopulta käymään meillä ekaa kertaa. Tapasit mun kavereita. Mun isoveljen. Pääsit vihdoin näkemään livenä meidän kissat ja koiran. Ja ennenkuin huomattiinkaan, oli vuosipäivä. Vietettiin koko se viikko yhdessä. Sä ja mä. Suurin osa ajasta kaksin. Mitä nyt satunnaisia ihmisiä nähtiin. Ja molempien porukoita tietysti pakonkin edessä. Mä en pysty just tällä hetkellä tätä kirjottaessa ajattelemaan muuta kuin, että kuinka paljon mä rakastin sua silloin, ja kuinka paljon rakastan sua nyt. En ehkä osaa sanoa sitä ääneen tai viesteillä, mutta sanoin sen nyt tässä. Julkisesti. Toivon mukaan pystyt uskomaan sen, vaikken osaakaan tunteitani näyttää. Ainakin näytän sen hassulla tavalla. Käyttäytymällä typerästi. Mutta luota muhun; mä rakastan sua enemmän kuin luulin pystyväni rakastamaan ketään. Joskus mua pelottaa se. Kaikki tää. Mun tunteet. Sun tunteet. Välimatka. Mä tuun epävarmaks kaikesta. Sanon asioita joita en tarkoita. Toivon mukaan ymmärrät, etten mä halua ikinä saada sulle huonoa oloa niillä. En silloin ajattele ennen kuin puhun tai kirjoitan. Ja oon huono myös myöntää virheeni ja pyytää anteeks. Joten pyydän tässä nyt julkisesti anteeks kaikista niistä sanoista, mitä etenkin viime aikoina on päässy tulemaan.

Mutta jatketaan. Mun epävarmuus iski. "Ei tää taida toimia tää meidän juttu." Kestettiinköhän me edes kahta päivää, ennenkuin pyysin anteeksi ja kysyin sua takaisin yhteen. Oltiin taas onnellisia, mutta sisimmässä mua kaiversi kaikki mitä oon pitänyt sisälläni. Onni kesti kuukauden. Tein virheen ja kohtelin sua aivan paskasti. Anteeks vielä siitäkin, vaikka oonkin miljoonasti jo pyytänyt. Erottiin pysyen ystävinä. Mulla oli pientä säätöä toisen kanssa. Olin ihan sekaisin. Kun mä sanoin uutena vuotena humalassa, etten tiedä kumpaa rakastan, rakastanko molempia vai rakastanko kumpaakaan, mä tarkoitin sitä. Ulospäin mä hymyilin. Sisältä mä olin yhtä sekasortoa. 

Kaikki lähti uuden vuoden aikana ja jälkeen korjaantumaan itekseen. Tupakalla henkilö joka tunnistaa itsensä tästä, sai mut tajuamaan sen, että me oltiin pystytty viettämään viikko saman katon alla. Nukkuen samassa sängyssä. Käyttäytyen kuin mikään ei olis muuttunut. Hän ei ollut aina edes muistanut meidän eronneen. En ollut mäkään. Uuden vuoden jälkeen, mä rupesin näkemään sitä vaan selvemmin. Vaikka sä just ennen lähtöäs huutaen haukuitkin mut. Mä ansaitsin sen. Mutta mä tiesin kenelle mun sydän oli kaiken sen aikaa kuulunut. 

Ja tasan kuukausi meidän eron jälkeen, mä kysyin sua takaisin yhteen luvaten kaiken olevan nyt hyvin. Sä suostuit. Kaikki ei oo mennyt kuten aiemmin, mutta yli kolmen kuukauden jälkeen tosta päivästä, mä kirjoitan tätä. Oon välillä - kuten tällä hetkellä esimerkiksi - hymyillyt hirveästi, mutta oon myös meinannut itkeä joissain kohdissa. Meidän suhde ei oo ollu täydellinen. Se ei oo ollu unelmaa. Se ei oo ollu helppoa. Mutta toisaalta se ei voikaan olla helppoa tälläisen välimatkan kanssa. Me ollaan kuitenkin aina osattu sopia, aina kuunneltu toisiamme, aina ymmärretty toisiamme ja mikä tärkeintä - aina rakastettu toisiamme. Me ollaan päätetty selvitä kaikesta yhdessä. Ja mä en kadu sitä asiaa. Mä en ehkä oo unelmien tyttöystävä, mutta sä oot mun unelmien täyttymys.

Mä en tuu ikinä osaamaan vastata kysymykseen, että miksi mä rakastan sua. Sä oot... sä. Sä oot kaunis. Kuuma. Täydellinen. Sulla on maailman ihanin luonne. Valloittavin hymy. Upeimmat silmät. Sä saat mut nauramaan. Sun edessä mä en häpeä olla oma itseni. Sun edessä mä voin kulkea hiukset rasvaisina ja harjaamattomana takkupörrönä, täysin meikittä, satunnaisissa lattialta poimituissa vaatteissa, tuntematta itseäni jotenkin epäkotoisaksi, kuten oon aiempien kanssa tuntenut jos edes joku noista on täyttynyt. Sulle pystyn lähettämään epäedustavia kuvia itestäni ja sä lähetät takas. Sä vaan teet mut onnellisemmaksi kuin kukaan muu. Mä en halua ketään muuta kuin nimenomaan sut, etkä sä saa sitä asiaa millään muuttumaan. Anteeks et tästä tuli näin pitkä, mutta toivottavasti hymyilit ees vähän. Halusin vaan kertoo kaiken, että tiedät munkin puolen tässä kaikessa. Mä rakastan sua. Oon sanonut sen tän tekstinkin aikana varmaan sata kertaa, mutta niin se vaan on. Aija Aleksandra, mä rakastan sua. Nää 17kk (18kk) on olleet mun elämäni parhaat kuukaudet.

Jatkuvaa kipeänä olemista

Eli kuten nimestä voinee jo päätellä, oon ollut tän kevään aikana lähestulkoon kokoajan kipeänä. Mulla ei ollut ollut kuumetta sitten ysiluokan, kunnes se vuoden alussa iski. Ja on tullut ilmeisesti jäädäkseen, koska joka kerta kun ajattelen sen olevan ohi, kuluu vain korkeintaan viikko niin lämpö nousee jälleen yli 38 asteen. Ja koska mulla on enää niin vähän suorituksia tekemättä, ja haluan ne saada tehtyä mahdollisimman nopeasti, en edes jää koulusta pois. Ahkera oppilas vai tyhmä sairastaja..?

Ja tästä pääsemmekin sitten sulavasti näihin koulujuttuihin. Multahan puuttuu siis enää fysiikasta tehtäviä + koe, äidinkielen 2. kurssista tehtäviä, teknologiasta pari koetta + käytäntöä, eläinlajeista koe ja 3 navettaa, sekä työssäoppimista, josta vähenee jokaisella pieneläinten käytäntötunnilla tunteja pois. Navetat saan suoritettua loppuun näillä näkymin torstaina, eläinlajeista pitäisi olla koe ihan näinä päivinä ja samaten fysiikasta. Äidinkielen opettaja ei vieläkään ole laittanut meidän ryhmänvetäjälle tehtäviä (3 viikkoa ollaan odoteltu siis niitä jo..), eikä teknologiankaan kokeita näy. Eli aika hyvällä mallilla menee siis, on musta riippumaton asia, jos ei huhtikuun loppuun mennessä ole kaikki suoritettu.

Siniset hiukset saivat muuten tosiaan tuossa suunnilleen pari viikkoa sitten häädön, kun tein yhden vaalennuspesun. Määriä en niinkään mittaillut, mutta suunnilleen 30ml hanan kuuminta vettä, 30ml vaalennusjauhetta (Biozell), 30ml 6% kehitettä (Biozell) ja 30ml kaupan halvinta shampoota. Heitin kuivaan tukkaan, kaupan pienen hedelmäpussin päähän pipon alle ja haudutin parisen tuntia. Kuivatti tukan, ja vaaleansinisestä tuli valkoinen. Oon tässä pidellyt hoitoainetta aina suihkun jälkeen normaalia pidempään, ja latvat ei oo enää läheskään niin kuivat kuin silloin. Viikko sitten kyllästyin jo valkoiseen tukkaan, joten heitin Biozellin Cappucino- nimistä hoitavaa sävytettä päähän. Luvattiin maitokahvin värinen tukka, mutta tuli kyllä tosi tumma. Tämäkin väri siis haalenee pesussa, eikä vahingoita hiuksia.

Tässä tämän hetkinen profiilikuva facebookissa, missä mulla tosiaan niinkin naturelli naama, että siinä on vain kulmiin lisätty väriä ja ripsaria.

Pieniasteinen elämäntaparemontti

Tuntuu niin.. pelottavalta sanoa se ääneen. Ihan kuin ääneen sanominen tarkoittaisi, että nyt se lopahtaa tähän. Mutta siis; oma kroppa ei tuntunut hyvältä, vaa'an lukema kohosi kohonemistaan ja peilikuva ei tuntunut enää omalta. Joten päätin pienillä muutoksilla saada aikaan, no, muutosta. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että herkut olisi heitetty täysin pois ja puputtaisin vain salaattia vetäen hulluja lenkkejä luurankoa muistuttava vartalo mielessä.

Oon toki vähentänyt herkkuja, mutta kyllä mä silti niitä edelleen syön, kohtuuden mielessä pitäen. Eli oon alkanut tekemään itse ruokaa tai syömään koulussa (tällä viikolla hieman lipsuttu siitä, oi subway miksi olet niin herkullinen...), välipalaksi sekä iltapalaksi on joko rasvatonta rahkaa tai mysliä. Limutkin alkaa hiljakseltaan vaihtua olemaan mehua, vaikka toki pepsi maxin satunnaisesti sallinkin itselleni, ja energiajuomiakin menee välillä.

Mutta koska pelkkä ruokavalion muuttaminen ei tuota tulosta, niin oon alkanut tekemään vuoden alusta aina sään salliessa (tai siis, en pariin viikkoon voinut käydä, koska oli kauhean kova tuuli ja liukkaus) lenkillä. Aloittaessa (eli tammikuun alkupuolella) meni hieman päälle 30 minuuttia tuossa vakioksi tulleessa lenkissä, tänään vain 24 minuuttia. Ja pitää tosiaan ottaa huomioon, etten tee tuota veren maku suussa "pakkolaihtua"- fiiliksellä, vaan koska mulle tulee siitä rennosta kävelyn ja hölkän sekoituksesta euforinen tunne. Se saa mulle heti tyytyväisemmän olon mun kropasta, ja pikkuhiljaa oon varma, että tuloskin rupeaa näkymään.

Oon nykyään paljon onnellisempi ja paljon tyytyväisempi omaan kroppaan, kuin mitä olin vuoden vaihteessa. Ja mä tiedän varmaksi, ettei tää tule lipsumaan painon katsomiseen joka ikinen minuutti, koska mulla ei ole asuntolalla puntaria, eikä meillä ole kotonakaan enää, koska se on toisella kämpällä, missä käyn harvakseltaan.

Toivon tietysti, että tää jatkuu samalla mallilla, ainoana haittapuolena oon huomannut väsymyksen, vaikkei sekään välttämättä tuosta johdu. Mutta kun väsyttää kokoajan, silloinkin jos oon nukkunut 16h putkeen. Tai jos oon vaikka nukkunut 4h päivällä koulun jälkeen, saatan olla vain 2h hereillä ennen kuin menen nukkumaan. Maailman ärsyttävintä. Ja siis, se on haittapuoli myös siksi, että kun mä olen väsynyt niin suutun herkästi. 

Hiusvärieni historiaa

 Mä olen värjäillyt hiuksia aivan suunnattomasti, en tarkkaa määrää tiedä, kuinka usein, mutta lähempänä sataa ollaan varmasti nykyisin suoraväreillä jatkuvan värjäämisen ansiosta. Joten päätin nyt avata vähän, että miltä mun hiusvärien galleriassa näyttää. Luonnollinen hiustenvärinihän on hyvin vaalea ollut aikoinaan, mutta lähtenyt muuttumaan nykyisin maantienharmaaksi. 

Tämän parempaa kuvaa ei ole digitaalisessa muodossa mun luonnollisesta hiustenväristä.

Ensimmäisen kerran värjäsin hiuksia joskus ennen kakkosta, kun vetäistiin ne punaiseksi.  Koska noin pienenä mua ei kiinnostanut lainkaan, miltä väri näyttää värjäämättä, pysyi se samalla värjäyksellä siihen asti, että se blondattiin pois. Jossain vaiheessa värinä käväisi myös epätoivotusti oranssi, mutta ei muistikuvaa missä kohdassa se esiintyi.

Facebookin mukaan kuva on räpsäisty heinäkuussa 2005, ja värin kirkkaudesta päätellen vasta värjätty.

Hiukset pysyivät blondeina, kunnes nelosessa vetäistiin alta mustaksi. Silloin mua ei kuitenkaan tuollainen hiustyyli vielä innostanut yhtään, joten pää vedettiin myöhemmin punaiseksi jälleen, ja siitä sitten jälleen blondiksi. Seuraavan kerran värjäsin hiuksia vasta kuudennen luokan loputtua, jolloin alta mustat palasivat, ja tällä kertaa tuo tyyli pysyi seiskaluokan huhtikuulle asti, jolloin olin leikannut hiuksia niin, että järkevintä oli blondata muutama jäljelle jäänyt musta haiven pois.

Tammikuussa 2011 web-kameralla otettu kuva. Hiuksia leikattu jo jonkin verran, mutta vielä maltilla kuitenkin.

Seuraavaksi oli vuorossa vähän ennen kasiluokkaa vaaleanruskea vaaleilla raidoilla. (Tää tukka oli nykyisin katsottuna tosi ihana ja tahtoisin kovasti takaisin!) Kasiluokan keväällä sekin sai lähtöpassit blondauksella, ja suunnilleen kuukauden kuluttua siitä värjäsin kokopään mustaksi ensimmäistä kertaa. Musta oli ensimmäinen väri, jota uudelleenvärjäsin tasaisesti, lähinnä koska kun tyvikasvu alkoi olla tarpeeksi pitkä, näytin kaljuuntuvalta.

Elokuussa 2011 otettu kuva, parempaa kuvaa näistä hiuksista ei löydy netistä.

Huhtikuu 2013

Musta sai melkein vuoden olla päässä, kunnes se lähti 4-5 värinpoiston/vaalennuksen jälkeen. Tässä vaiheessa myös oli tyvikasvu alkanut muuttumaan maantienharmaaksi. Siitä syystä vetäisin syksyllä yhden blondin päähän, josta seurasi jälleen värjäyskuume. Joten seuraava askel oli parin kuukauden kuluttua osa etuhiuksista punaiseksi ja loput seuraavana päivänä mustaksi. Seuraava muutos oli vain kokopää mustaksi kolmen kuukauden päästä.

Heinäkuu 2013

Marraskuu 2013

Suunnilleen kuukauden kuluttua siitä sain päähäni kokeilla ensimmäisen kerran suoraväriä, joten ostin vaalennuksen ja pinkin suoravärin extemporesti, ja sitten vaalentamaan etuhiuksia. 4 peräkkäistä vaalennusta samana iltana, ja aamulla oli iiiihanat pinkki-mustat hiukset. Suoraväreihin tosin jää vain helposti koukkuun "koska niillä saa väriä helposti ja vahingoittamatta hiuksia ja niin suuri valikoima jajajaja", joten kuukauden kuluttua oli edessä jälleen vaalennusurakka. Pinkki muuttui blondin kautta siniseksi yhdessä illassa, ja hiukset toki tykkäsivät tästä. No, kantapään kautta ne opit aina tulee...

Maalis- tai huhtikuu 2014, ihan varma en uskalla olla.

Huhtikuu 2014

Kuukauden kuluttua myös sininen kyllästytti, joten uudelleen vaalentamaan. Tuolloin huomasin sinisen hankaluuden, kun vaalennus ei ollutkaan niin helppoa, vaikka olinkin syväpuhdistavalla jo muutaman kerran haalistellut pohjaksi. Lopulta tulos oli violettia kevyesti vivahtava valkoinen. Josta siirryin marketin kestovärillä punaiseen. Hiuksista osa sanoi tässä vaiheessa itsensä irti katkeamalla, ja alkavat vasta nyt olemaan tervettä hiusta samassa mitassa kuin ennen katkeamista.

Kesäkuu 2014, tätä parempaa kuvaa ei löydy, koska käytin peruukkeja jatkuvasti tuohon aikaan.

Muu päähän oli siis tässä vaiheessa ollut jo hetken aikaa mustaksi värjätty siili, joten heinäkuulla alkoi 'siilissäkin' näkymään mukava tyvikasvu, ja punainenkin kyllästytti jälleen. Joten kaapin pohjalta pari ammoniakitonta blondausta 'siiliin' täydeksi ajaksi (muutaman päivän välillä) ja jälkimmäisellä kerralla myös hetkeksi loppuajasta muihin hiuksiin. Lopputuloksena melko tummanruskea 'siili'. Joten sekoitin kaapista hoitoainetta, sitruunamehua ja pari c-vitamiinitablettia (murkasin tietenkin) keskenään ja lynttäsin syntyneen sekoituksen päähän. Sitruunamehu taisi olla se vaikuttava aine, sillä hiuksista tuli lähes maantienharmaat. Punainen väri oli haalistunut marjapuuroksi jo aiemmin, joten lynttäsin niihin keväältä jäänyttä pinkkiä.

Tässä kuvassa väri näkyy parhaiten. Elokuu 2014. Kaulakin on kaunis.

Tämä maantienharmaa-pinkki pysyi kuukauden, jonka jälkeen pinkki muuttui puolivahingossa punaiseksi. En meinaa löytänyt pinkkiä väriä äidin siivouksen jäljiltä, joten vetäisin biozellin chili pepperiä tilalle. Tykästyin viikonlopun aikana tuohon punaiseen niin, että vedin muutkin seuraavalla viikolla samalla värillä. Hiuksissa oli kuitenkin värieroja, joten marketin värillä koko pää tummanpunaiseksi.

Syyskuu 2014.

Tuo pysyi pari kuukautta, kunnes vaalentelin hiljakseltaan (ensimmäisen ja toisen välissä 3 viikkoa) blondia kohti. Lopulta ne olivat tietyssä valossa hyvin vaaleanpunaiset ja muuten blondit. Se riitti, joten parin viikon kuluttua vetäisin liilaksi. Ensimmäisellä 'kunnollisella' värjäyksellä väri oli turhan vaalea, toisella juuri ihanan värinen, ja kolmannella kerralla siitä muotoutui violetti.

Marraskuu 2014. Värjäsin siis blondeihin pidennyksiinkin ensimmäiseksi samaa väriä kuin oman pään ja siitä liukuen pinkkiin.

Vähän päälle kuukauden kuluttua olin haalistellut sitä niin, että yhdellä värinpoistolla tulos oli valkoinen, paitsi takaa, missä oli vaaleansiniset latvat. Tuo ei kuitenkaan pipo päässä viihtyvää itseäni haitannut, joten väri pysyi melkein kaksi viikkoa, jonka jälkeen tuli vaaleanturkoosi. Sitä olen vahvistellut nyt lähes jokaisella pesukerralla, ja toissapäivänä lähti tyhjä purkki roskiin. Nyt haalistelen tätä kuukauden, jonka jälkeen seuraa hidas vaalennus kohti blondia, että voidaan siirtyä taas toisiin väreihin.

Ja tässä tämä nykyinen. Eilen räpsäistyjä kuvia siis.