Sä vain peilityyntä näät, sen alla on äkkisyvää

En tiedä kuinka moni teistä tietää, että kuinka epävarma mä olen aina kaikessa. En uskalla tehdä omin voimin päätöksiä, koska en tiedä miten muut reagoisivat niihin. En uskalla tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkään jo valmiiksi, että entä jos ne(kin) lähtevät mun elämästäni. En uskalla myöskään puhua sellaisille ihmisille, joille haluaisin puhua. En uskalla kertoa mitä todella tunnen ja ajattelen, koska en tiedä miten muut suhtautuisivat siihen. En uskalla tehdä puoliakaan asioista mitä haluaisin, koska olen epävarma.

Siksi olen kiitollinen, kun exäni otti viikko sitten yhteyttä, koska halusi sopia suunnilleen puolitoista vuotta kestäneen riidan. Mä en halunnut missään vaiheessa riidellä, mutta toisinaan riitelen itselleni tärkeiden ihmisten kanssa pelkästään, koska epävarmuuksissani työnnän heitä sillä tavalla pois luotani. Niin taisi käydä tässäkin tilanteessa aikoinaan. En jaksanut riitelyä itsekään, tahdoin sopia, tahdoin tehdä sillä tavalla ns. rauhan menneisyyteni kanssa. Mutta itse en uskaltanut tehdä aloitetta siihen. Mulle tuli todella siunattu olo, kun tehtiin rauha, koska kyseessä oli mun ensirakkaus ja koska nyt erosta kuultuaan, on tuo kyseinen exä jaksanut kysellä miten mä jakselen, vaikka sillä ei olisi mitään pakotetta siihen. (Tähän eroon liittyen vielä, en ole satuttanut itseäni, aloitin sen sijaan polttamaan uudelleen, parempi sekin kuin itsensä satuttaminen..)

Mä pelkään paljon, kuten varmaan kaikille oli jo selvää. Mä ajattelen omassa päässäni liikaa kaikkea, ja lopulta en enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Toisinaan ajattelen niin pitkälti asioita, että kuvittelen niiden siis olevan totta, ja mun mieleni saattaa siis kääntää yhdestä väärällä tapaa sanotusta lauseestakin tähän pisteeseen asti. Ehkä maailman rasittavin asia, mutta toisinaan annan mieleni ihan tarkoituksella luoda turhista asioista kaikenlaisia teorioita, kunhan tiedän jonkun olevan muistuttamassa mua siitä, että se on vain kuvitelmaa, siltä varalta että itse sen unohdan.

Anteeksi muuten, että en ollut taaskaan kuukauteen kirjoittanut, ja nyt yhtäkkiä jo kolmas päivä putkeen kun kirjoitan. Mulla vain sattuu olemaan nyt luova kausi. Ottakaa tästä vielä mua tämän kirjoituksen inspiraation lähde, eli biisi, jonka sanat kolahtavat muhun, tuntuvat myös kuvaavan sitä, mitä tunnen sisälläni.

I guess that love wasn't enough

Eli kyllä. Erottiin Aijan kanssa. Ja koska osa näemmä rupesi keksimään omasta päästään syitä väittäen niitä Aijan askissa totuudeksi, ajattelin kertoa miksi näin kävi.

Päätös oli yhteinen, lopputulokseen päädyttiin 2 tunnin puhelun jälkeen.

Meillä oli mennyt viime aikoina huonosti, mä olin epävarma ja se näkyi suhteessa jatkuvina riitoina. Lopulta mua pelotti kertoa totuus Aijan kysyessä jotakin.

Kumpaankin vaikuttivat jatkuvat riidat niin, ettei suhde tuntunut enää samalta kuin aiemmin. 

Kumpikaan ei olisi halunnut erota, koska rakastetaan toisiamme, mutta todettiin eron olevan parhaaksi.

Ollaan yhä ystäviä, ainakaan ihan heti ei aiota nähdä, mutta ehkä joskus vielä.

Tunteet tosiaan yhä olemassa kaikesta huolimatta molemmilla, ja eihän sitä tiedä vaikka joskus vielä palattaisiin yhteen, kun kuitenkin puhuttiin kaikki asiat läpi ja kumpaakaan ei jätetty tai petetty.

Meidän suhde vain ajautui hiljalleen pisteeseen, ettei asioita voinut enää selvittää muilla keinoin.

Tossa kai nyt pääpiirteittäin kaikki, minkä haluan muille kertoa erosta. Kyllä, mulla on tyhjä tunne rinnassa ja pala kurkussa, mutta tiedän silti viimeisimmän vuoden olleen uskomattoman ihana. Sain paljon uusia kokemuksia ja olen kiitollinen kaikista päivistä, myös niistä vähän huonommista. 

Katselen sua, sä näytät samalta

Avoimet ovet 2014 takana. Eilen oltiin 9-20 koulussa, tänään onneksi vain 9-14. Paljon tuli syliteltyä uusia eläimiä, sanotaan nyt esimerkkinä vaikkapa kuningaspython, joka oli meidän opettajalta tähtivieraana koululla. Oli aivan ihana ja rauhallinen tapaus, vaikka vasta tänään uskalsinkin siihen koskea käärmepelkoni takia. Päätä jännitin lähinnä, mutta kyllä sitten lopulta tajusin ettei se tee mulle mitään ja musta tuli rohkea sen kanssa.

Käärmeselfie hurrjan kuristajakäärmeen kanssa

Oikeastihan mun piti olla rakennushommissa, korjailemassa agilityesteitä. Eilen siellä olinkin muutaman tunnin ja oikean käden lihakset kiittävät siitä urakasta, kun irrotettiin väkivoimilla monesta pinnasta vanha pinnoite/maalipinta. Myös vaatteet saivat oman osansa uuden pinnoitteen laitossa, kuten myös hieman liimankin kanssa sotkettaessa. Myös vanhemmat ja Alisa kävivät kiertelemässä ja reippaasti näytin paikkoja. Tädin prinsessa tykkäs (ja pari ihasteli myös Alisaa), etenkin gerbiilit ja possut olivat kivoja. Kyllä silti kaikkia eläimiä siliteltiin mitä oli mahdollista, edes käärmettä ei pelännyt.

Huomatkaa miten hienosti sensuroin muiden naamat ja yritin saada ilmeeksi mahdollisimman hyvin alkuperäistä kuvaavan!

Tuli nähtyä paljon ihmisiä, ja sosiaalifobia sai siten myös siedätyshoitoa. Myös Jalasjärvisiä kävi tänään ryhmä, ja tuli siten nähtyä myös yhtä exää. Yritin syöttää sitten exäni käärmeellekin, mutta epäonnistuin (damn!). Toki näin myös muitakin tuttuja ohimennen, mutta täytyy sanoa, että onneksi avoimet ovet on vain kerran vuodessa! Lisään tähän vielä sen, että oon edelleenkin tänä syksynä ollut yhteensä vain _yhden tunnin_ poissa, ja sekin oli pakko, että kerkesin Seinäjoelle lääkäriin ajallaan. Ahkera ja väsynyt opiskelija kiittää ja kuittaa.

Ottakaa tästä vielä koulun viljakäärme, jota uskaltauduin myös vasta tänään pitämään ensimmäistä kertaa kauemmin kuin 5 sekuntia...:D

Ahkera opiskelija ja vuosipäiviä

Eheh, tosiaan oon periaatteessa nyt pienluokalla ns. uusimassa viime vuoden asioita muutaman muun kanssa. Tää jakso on meillä tosi rento, vain ma-to koulua 9-15. Eli siis ne aineet jotka ollaan suoritettu on vapaatunteja, koska kaikilla on vähän eri aineita. Tällä hetkellä oon ollut jokaisella tunnilla, ainoana meidän luokasta, hyvä mä! Toivottavasti jatkuu samalla menolla. Kämppiksenkin kanssa tullaan ihan hyvin toimeen, vaikkei ennemmin tunnettu. Parturi-kampaaja ykkösen kanssa siis asuntolassa asustelen.

Yksi koulun neljästä löytökissasta. Naaras. Rölli kutsumanimeltään. Tykästynyt muhun ja minä häneen.

Koulun maakilpikonna. Michelangelo nimeltään muistaakseni.

Toissapäivänä tuli vuosi siitä, kun meillä rupesi olemaan Aijan kanssa säätöä. Hui miten aika onkin kulunut nopeasti. Syyslomalla mun synttäreinä tulee vuosi yhdessä täyteen. Mihin se aika on oikeasti kulunut, vastahan me tutustuttiin? Meillä menee hyvin, nähtiin viime viikonloppuna viimeksi. Muutenkin nähdään nykyään suunnilleen 2 viikon välein.

♥

Ensi viikon maanantaina on myös vuosipäivä. Se ei tosin ole mikään ihana vuosipäivä, vaan surullinen. Tulee nimittäin 4 vuotta meidän vanhan koiran Mintun lopettamisesta. Olo on edelleen haikea asiasta, koska kasvoin Mintun kanssa yhdessä 3-vuotiaasta. No, eipä tuollainen hirveämmin häiritse, kunhan en rupea koulussa tai asuntolassa sitten itkemään vesiputouksen tyylisesti.

Pikku-minä ja pikku-Minttu ♥

Mutta eipä mulla nyt muuta ole, katsellaan taas koska tulee uutta tekstiä.

Onko pakko jos ei tahdo?

Ahdistaa, itkettää, pelottaa. Sinänsä tiedän syyn, mutten ymmärrä kuitenkaan. Koulu alkaa huomenna. Mun viime vuoden opiskelut ei menneet oikein putkeen, koska mun henkinen kunto romahti vuosi sitten. Poissaoloja on kertynyt niin paljon kuin lienee mahdollista, toisinaan kävin 2h koulussa, siis koko viikon aikana. Lienee siis sanomattakin selvää, että luokanohjaajankin vaihtuessa, iskee ahdistus, miten mun opinnot jatkuvat? Todennäköisesti lukuisten hylättyjen kurssien ansiosta saan tehdä ylimääräisiä tunteja kiriäkseni, enkä ole varma pystynkö siihenkään.

Mun henkinen kunto ei ole vieläkään aivan reilassa, terapiankin lopetin keväällä, koska en tullut toimeen terapeuttini kanssa. Vihaan sitä, kun joku kyselee mulle aroista asioista, ja huudan niissä tilanteissa jokaiselle ihmiselle, jopa Aijalle. Ja koska terapiassa juuri nimenomaan oli kyse siitä, joko huusin tai sulkeuduin omaan tilaani loppuajasta joka kerralla., siis jos edes menin terapiaan asti, yleensä vain keksin tekosyyn olla menemättä. Etenkin yöt on mulle vaikeita, koska silloin oon yksin omien ajatusteni keskellä, enkä saa edes unta. Tänä ja viime yönä aattelin puolilta öin, että meen nukkumaan heti, kun väsyttää edes vähän. Eilen sain unta suunnilleen 7.30, ja tänään en aio edes mennä nukkumaan jos ei ennen sitä väsytä.

Noh, kai tää tästä lähtee sujumaan pikkuhiljaa kerrallaan. Tänä vuonna osaan sentään varoa, etten ota liikaa vastuuta ennen kuin olen siihen valmis. Tälläinen nopea avautuminen näin aamusta valvotun yön jälkeen. Ehkä joku päivä tulee taas "kunnollisempaa" tekstiä, mitään en kuitenkaan lupaa.

Ps. Muokkasin hienon kuvan yksi yö. #stillabetterlovestorythantwilight

Pieniä muutoksia

Eli kaikki huomaa varmaan bannerin vaihtuneen sopivammaksi, koska edellisen bannerin kuvat eivät oikeastaan mitenkään enää tuntuneet olevan osa mun elämää. Bannerin lisäksi otin pois ikivanhan kyselyn, kuvauksen sekä vaihdoin katsojien lukumäärän yläpuolella lukevan sanan kyylääjistä stalkkereihin.

Yritän pitää tän ulkonäön blogissa mahdollisimman simppelinä, koska jos haluaisin toteuttaa monimutkaiset visioni niin multa palaisi hermot ja blogin ulkonäkö vaikuttaisi aivan erilaiselta (eli kauhealta) kuin mun suunnitelmissa.

Eipä kummempia, mulle kuuluu hyvää, enää tää viikko lomaa ennen koulun jatkumista. Kirjoittelen taas kunnollista postausta jahka kerkeän.

Punaista vettä

Argh, punaiset hiukset on yksi suurimpia rakkauksia, mutta niissä on kaksi haittapuolta. Ensimmäinen haitta on se, että kun haluat pitää värin, se valuu joka pesukerralla tiehensä pikkuhiljaa. Toinen haitta on se, että kun et halua pitää väriä, se ei varmastikkaan katoa. En ole siis heti luopumassa punaisista, mua vain jäi häiritsemään hiusten erivärisyys. Aiemmin kesäkuussa jo punaiseksi värjätyt ja sittemmin pinkkeinäkin olleet hiukset olivat ihanan kirkkaanpunaiset, eli väriä mitä haluaisin koko pään olevan. Sen sijaan aiemmin mustina ja sen jälkeen maantienruskeiksi hellävaraisesti blondatut olivat tummempaa punaista.

Kuvassa oon hieman onnistunut häivyttämään eroa valotuksella ja filtterillä. Eron voi kuitenkin huomata tarkkaan katsoessa.

Joten eilen ostin koko päätä varten punaisen värin (Schwarzkopf live color xxl sävyä 33 scandalous scarlet). Mutta että väri toimisi edes jotenkin, on pakko haalistaa aiempaa punaista hieman. Joten heitin syväpuhdistavaa shampoota kuiviin hiuksiin, hieman vettä ja tuorekelmua ympärille, vaikutusajan jätin suunnilleen tuntiin. Samalla tavalla haalistin keväästäkin sinistä pois. No, kyllä se väri haalistui, mutta eron huomasi vasta hiusten kuivauksen jälkeen. Pidempinä vielä olevien hiusten rajuista vaalennuksista kärsineet latvat ovat kyllä vaaleanpunaiset, mutta muuten on yhä punaista.

En edes ollut värjännyt hiuksia punaisiksi kunnon värillä, vaan hoitavalla sävytteellä (Biozell chili pepper (+ sekoitin joukkoon perus hoitoainetta)). Purkissa luvataan värin kestävyyttä 6-8 pesukerraksi, mutta aika hyvin näyttää väri junnanneen mun päähäni, kun ei neljällä pesukerralla ollut yhtään haalistunut. Päivällä laitoin vielä päälle tunniksi perus rapsiöljyä antamaan hiuksille menetettyä pehmeyttä ja elinvoimaa, etteivät värin kanssa palaisi aivan täysin.

Illasta sain äiteen lätkäyttämään värin päähän, ja annoin sen vaikuttaa suunnilleen 40 minuuttia, jonka jälkeen pesin huolellisesti ja voin vakuuttaa, meidän suihkun näyttäneen siinä hetkessä enemmän murhapaikalta kuin suihkulta. Hoitoaineenkin pesun jälkeen menin katselemaan tulosta peilistä. Ja ne perkeleelliset keväällä tapetut latvat olivat violetit. Tästä suivaantuneena otin sakset, ja päätin leikata ne menemään jo nyt, vaikka tarkoitus oli ollut kasvattaa ensin muut hiukset vielä vähän pidemmiksi. No, nyt on koko pää yhtä lyhyttä (~11cm) ja samaa väriä.

Ja näin olen jälleen tyytyväinen punaisten hiusteni kanssa. Jatkossa tarkoitus on siis ylläpitää kirkkaanpunaista väriä samalla sävytteellä mistä jo aiemmin puhuin. Ja tuskin tulee tämäkään väri pysymään muutenkaan hirveän pitkään, myöhemmälle syksylle olisi jo uusia suunnitelmia suoraväreihin palaten. Mutta sen tulee huomaamaan sitten, koska värin vaihto alkaa kun en enää sitten ylläpidä punaista vaan annan sen haalistua hiljakseltaan.

Aika vaan kuluu

Heipä vain. Ylihuomenna on taas Jalasjärven juoppojen (ja nuorison) eniten odottama asia, Aukusti. Viime vuodelta tuttuun tapaan meikä menee lauantaina talkootöihin siivoomaan, ja siitä hyvästä saan ilmaisen lipun sitten perjantaille. Artisteina tänä vuonna on mm Softengine ja JVG, mutta saa nähdä meenkö ollenkaan ees sisälle perjantain puolella, riippuu meneekö seura. Toivon mukaan tänä vuonna oisin edes toisen illoista juomatta, ettei mee ihan samanlaiseks kuin viime vuonna, Tia en nyt yyyyhtään mitenkään viittaa meidän "siivoomiseen"..

Eli mua saa tulla siellä moikkailemaan mikäli en näytä siltä, että oon paniikissa ahdistuneena ihmismäärän takia. Joojoo, tiiän että joku tulee kuitenkin anonyyminä kysymään että miksi sitten menen sinne jos ihmismäärä ahdistaa. Mutta vastaus on näinkin yksinkertainen kuin se, että oon ollut koko kesän eristyksissä, ja haluan vihdoinkin nähdä tuttuja, eikä Jalasjärvellä oo ikinä mitään muuta menoa oikeestaan. Eli kyllä, tiedän ettei ole mikään mun hyvinvoinnin kannalta järkevin veto siihen hetkeen, mutta pidemmän päälle kotona oleminen koneella tekee huonompaa mun antrofobialle.

Mutta mä en nyt keksi tähän hätään enää muuta sanottavaa, joten heiheiii taas.

Tossa nyt vielä kuva, mistä näkee kuinka 'siili' on kasvanut. Pidemmät hiukset siis pinkit, koska ah pinkit hiukset on rakkaus.

Ps. Mulla ja Aijalla tuli tänään 10 kuukautta yhessä täyteen, miten se edes jaksaa mua...?:D

Mä taidan kuulua tänne

Heissan vaan, oon pitänyt vähän taukoa blogista, en vaan oo saanut ajatuksia kulkemaan. Joten tässä nyt vähän viime aikojen kuulumisia; kävin viikko sitten Jyväskylässä veneilemässä, keskiviikkona suunnattiin Stadiin Vuosaareen papan kämpille. Täällä mä oon kasvanut varmaan puolet mun lapsuudesta, ja olenkin 7. polven Stadilainen äiteen puolelta. Mun hiukset on kasvaneet aika reilusti siitä 9mm siilistä, joksi sen vetäisin huhtikuun lopulla. Eilen kävin toteuttamassa liki 3 vuoden haaveen, ja musta tuli sonni. Stadissa ollaan tosiaan sunnuntaihin asti vielä, ja ensi viikonloppuna kutsuukin mua Aukusti tuttuun tapaan. Vielä kun saisi sinne perjantaille seuraa, lauantainhan olen jo viime vuodelta tuttuun tapaan siivoustöissä. Aijan kanssa menee myös hyvin, ensi keskiviikkona tulee jo 10kk yhdessä täyteen. Mihin se aika on mennyt, vastahan me säädettiin vielä?! 

Blogin suhteen en lupaile mitään, kirjoittelen aina sitten taas, kun on kirjoitettavaa ja pää toimii. Ottakaa tuosta lohdutukseksi uusi kuva musta. Pidennykset siis viritin hiuksiksi, ei ihan noin paljoa ole hiukset kuitenkaan kasvaneet.

Another year has passed..

..and still I'm fighting with the same monster, only in different level.

Näemmä taas on kerennyt kulumaan vuosi. Tästä tulevasta vuosipäivästä en ole ylpeä, en ollenkaan. Kuinka moni muistaa, kun kirjoitin vuosi sitten yksityisestä blogista angstiteksteille ? No, se oli lähinnä sitä varten, että sain kertoa tänne silloin itselleni liian arat asiat edes jonnekin. Esimerkiksi tässä pätkä 30. toukokuuta 2013 kirjoitetusta tekstistä (eli kirjoituksesta tulee ylihuomenna tasan vuosi). Ja etukäteen, jos olisin halunnut hakea tällä asialla huomiota olisin tehnyt sen jo vuosi sitten. En ole ylpeä asiasta, mutta onnellinen että olen yhä tässä kirjoittamasa tätäkin tekstiä kaikesta huolimatta. (Ja pienenä taustatietona olin vasta vähän aikaa aiemmin eronnut M:stä ja sitten kuulin sen seurustelevan A:n kanssa, siksi tuo teko)

"Mulla on kylmä. Turvaton olo. Niinkuin voisin hetkenä minä hyvänsä vain lyyhistyä lattialle ja alkaa itkemään. Mutta en mä voi niin tehdä. Mä oon se vahva ihminen. Se joka jaksaa jatkaa kaikesta paskasta huolimatta. Mutta todellisuus on kaikkea muuta. Mä voin ehkä esittää vahvaa ja itsevarmaa 15 vuotiasta tyttöä, mutta sisältä mä oon edelleen se 5 vuotias tyttö, jota alettiin kiusata. Oon liian väsynyt henkisesti. Vedin eilen illalla yli 40 lääkettä, tyhmänä yritin niillä tappaa itteni. Epätoivoinen ja jo valmiiksi tuhoon tuomittu yritys. Haluisin vaan paeta omaa elämääni. Olla edes hetken joku muu..."

Tavallaan pystyn tietyissä määrin edelleenkin samaistumaan tohon tekstiin, mutta nää pari viime tuntia mitä oon miettiny asiaa, oon tajunnut etten kuitenkaan enää yrittäisi tappaa itseäni. Joo, onhan se kova pala ensin kuulla maagiset sanat "mä rakastan sua ja en pystyis elämään ilman sua" ja seuraavassa hetkessä tajuta, että ne sanonut henkilö onkin jo ~viikon seurustellut toisen kanssa. Vaikka enhän mä voi sitä siitä syyttää kun miettii millainen kusipää kakara olin vielä vuosi sitten käytökseltäni.

"The 7 things I hate about you,

You're vain, your games, you're insecure

You loved me, you liked her

You made me laugh, you made me cry

I didn't know which side to buy

Your friends they're jerks

And when you acted like them, just know it hurted

I wanted be with the one I know

And the 7th thing I hate the most that you did

You made me love you."

Miley Cyrus - 7 things, käänsin itse sopivampaan aikamuotoon.

Mutta pakko myöntää, että kaikkein kauheinta oli kuitenkin kuulla se fakta, että kyseinen henkilö lähestulkoon toivoi mun kuolemaa. Ja silti rakastin sitä. Yh, ehkä mun vain piti kokea kaikki ne jätkät jotka kohteli mua paskasti, että pystyin myöntämään itselleni ettei kyseinen sukupuoli ollut oikeastaan edes ikinä vetänyt mua puoleensa. Joten voitanee sanoa, että parempi näin. Mä kiitän ja kuittaan, koska pystyin vihdoin julkistamaan edes yhden (tai kaksi riippuen miten katsoo asiaa) luurangon kaapistani. Vaikka eipä tuo edes mikään kummoinen salaisuus edes ollut...