Valo löytyy viime hetkillä

Didididii, blogin nimi on jälleen vaihtunut, koska mun oma pää kyllästyy kaikkiin nimiin ennen pitkää. Huomenna kun pääsen kotiin ilmestyy luultavasti uusi banneri, koittakaa kestää vuorokausi pelkällä tekstillä. Muutenkin huomisesta on tulossa jännittävä päivä, koska käydään gigantissa ostamassa mulle - lopultakin - älypuhelin. Katsoo sitten millainen tarttuu mukaan, kun rahasta ei oo kyllä nyt hetkeen pulaa.

Hiustenvärjäys on myös jälleen pelissä mukana. Mähän en nimittäin ikinä vaan yksinkertaisesti jaksa olla blondi. Tällä hetkellä vielä kuitenkin muuten blondit, mutta edessä jonkin verran punaista. Tänään olisi tarkoitus jatkaa vielä loppujenkin hiuksien kanssa, nimittäin mustalla. Mä vaan niin ikävöin mustia hiuksia, ja halusin jotain väriäkin mukaan, niin päätin joku 2-3 viikkoa sitten, että kun rahat saapuu niin värjään punamustiksi.

Koska en edes vaivautunut kuuntelemaan äiteen mielipidettä, päätin hieman huijata facebookissa kaikkia, ja lisäsin illalla kuvan missä näkyy pelkästään punaisia hiuksia (lähestulkoon kaikki mitä mulla on punaisena). Pakko sanoa, että kun tänään soitin äiteelle onnitellakseni synttäreiden johdosta, sain kuulla valituksen siitä, kuinka kalliilla keväällä blondattiin ja nyt ne on punaiset. Kesti äiteellä hetki tajuta, että ne ei oo kokonaan punaiset ja että kyllä, tämä oli tarkoituksellista.

On se muuten jännä juttu, miten näin joulun alla rahat kuluu entistä nopeammin ! Mulla meni nimittäin 50 euroa ilman mitään sen suurempia ongelmia alle vuorokaudessa, hupsistasaatana. Piti nimittäin ostaa äiteelle synttärilahja, itelle ruokaa ja juotavaa, alotella ostamaan Aijan 4-osaista joululahjaa (puolet ostettu !), hiusvärit ja mulle joulukalenteri (koska oon lapsenmielinen).

Kuvia vähän kaikesta, banneri jne tulossa siis huomenna, siihen asti, heihei :)

Ps. Kuka teistä käsitti väärin mun viime postauksessa ton yhen kohdan, koska kuten askissani sanoin, en todellakaan viitannut Aijaan siinä !

Tässä vielä tää kuva millä huijasin facebookissa ihmisiä (ainakin yritys oli kova !).

Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja

Mulla on aina ollut mun kropan kanssa ongelmia pääni sisällä. Tai siis, en oo koskaan ollut mikään unelmavartalon omistaja, enkä varmaan tule ikinä olemaan. Joten eilen illalla, katsoin itseäni peilistä ja päätin - ainakin yrittää - hyväksyä itseni juuri tälläisenä kuin olen. Se ei tuu olemaan helppoa, jos se olis helppoa, mä huijaisin itseäni, koska mun unelma olisi, että paiaisin jotain 38-42kg.

Tästä päivästä tulee ensimmäinen tässä, katsotaan kauanko menee, että voin katsoa peiliin tyytyväisenä ja kulkea keskustassa ilman että mietin, mitä muut ajattelevat siitä miltä näytän. Loppupeleissä oma kroppa, ja muukin ulkonäkö, on vain mun itseni oma, ei kenenkään muun. Miksi siis antaisin toisten ihmisten mielipiteiden siitä, miten suurelta mun maha tai reidet tai kädet, tai mikä tahansa mun ulkonäössä näyttää vaikuttaa omaani ?

Jos en voi hyväksyä itse itseäni, miten voisin olettaa muiden sen tekevän ? Ulkonäköpaineet on nykyisin aivan liian korkeat. Mainoksissa, elokuvissa, kaikkialla naiset muokataan photoshopin avulla näyttämään täydellisiltä. Miksi annamme kaikille nuorille tytöille jotka murrosikään siirtyvät tälläisen kuvan ?! Kauneus on katoavaista loppupelissä, joten miksi pyrkiä siihen, että näyttää täydelliseltä ? 

En tiedä teistä muista, mutta mulle itselleni se luonne on aina merkinnyt paljon enemmän kuin ulkonäkö. Mitä väliä sillä on, jos seurustelen aivan helvetin ruman tyypin kanssa, jos sillä on aivan mahtava luonne ? Enkö saisi tehdä niin, vaan pitäiskö mun seurustella mahtavan näköisen tyypin kanssa, jolla on luonne aivan perseestä ?

Myönnän, olen itsekin syyllistynyt tuomitsemaan ihmisiä pelkän ulkonäön perusteella, vaikkei niin saisi tehdä. Tunnen kuitenkin paljon ihmisiä, joilla se ulkonäkö ei kaikkien silmää miellytä, mutta joilla on aivan mahtava luonne. Vastapainoksi tunnen myös ihmisiä, joiden ulkonäön olisi kuka tahansa valmis ottamaan itselleen, mutta joilla se luonteen paremmuus on jaettu hieman pienemmällä kauhalla.

Parasta näissä ensiksi mainitsemmissani ihmisissä on se, että he uskaltavat olla sitä mitä ovat. Tuovat esiin omat mielipiteensä ja pukeutuvat siten miten he haluavat. Massan mukana kulkevat ne, joilla ei ole tarpeeksi itsetuntoa kulkea oman tahdon mukaisesti. Voisin mäkin kulkea massan mukana, olla se sievä tyttö topeissa, pillifarkuissa ja neuleissa hiustenpidennykset hiuksissa kiinni. Tai sitten se stereotyyppinen lesbo, lyhyeksi ajeltu siili ja rekkakuskimaiset vaatteet.

Mieluummin olen kuitenkin oma itseni. Jos en siis halua olla mitään muuta kuin oma itseni, miksi en myös hyväksyisi omaa ulkonäköäni ? Tottakai muilla on oikeus tulla kertomaan mielipiteensä siitä, miltä näytän. Mutta miksi ihmeessä, mun pitäisi ruveta sen takia olemaan jotain toisen silmiin miellyttävämpää. Mä olen mä, pukeudun kuten tahdo, laitan hiukseni kuten tahdon, ja näytän juuri siltä miltä näytän. Muuksi en ole muuttumassa, en oo ikinä ollut aikeissakaan muuttua, joten nyt mun on korkea aika hyväksyä itseni lopullisesti.

Hulluus on pelkkä sana

Jos kuulet jonkun äänen kuiskuttamassa korvaasi, tai näet jonkun hahmon aina välillä, tekeekö se sinusta hullun ? En osaa sanoa muuta kuin, että hulluus on yksi asia jota pelkään. En halua tulla leimatuksi hulluksi. Sellaiseksi, joka elää omassa maailmassaan ja uskoo sen olevan totta. Mutta jos havahdun yhä useammin ja useammin, että näen ja kuulen jotain mitä muut eivät, tarkoittaako se, että olen hullu ? Mitä hulluus edes on ? Se on sana, jonka joku on keksinyt. Miksi siitä on tullut niin yleistä ?

"Suomalainen kansanperinne tunsi erilaisia hulluuden, mielisairauden ja erikoisen käytöksen lajeja. Kalma oli sairaus, joka johtui ihmiseen suuttuneesta ja tarttuneesta kalman väestä. Kalmaan sairastunut saattoi nähdä outoja olentoja, kuten skitsofreenikko. Ihmisen saattoi taikatempuin tehdä hulluksi, tällaisen uhriksi joutunut oli pilattu. Ihminen saattoi myös menettää sielunsa tai jonkun sieluolentonsa, ja tästä saattoi seurata hänelle vakavia ongelmia, myös hulluutta. Itsettömyys tarkoitti tilaa, jossa sieluolento itse oli lähtenyt omille teilleen, ja ilman sitä ihminen riutui tavalla tai toisella, esimerkiksi vakavasti masentuneena tai vailla itsetuntoa. Masennusta ja saamattomuutta aiheutti myös luonto-haltijan poistuminen (luonnottomuus), sekä verettömyys." Tämän verran wikipedia meille kertoo millaista hulluus on suomalaisessa kansanperinteessä.

Jokainen uskoo mitä uskoo. Minä uskon, että hulluutta ei ole olemassa, vaan se on ihmisen keksimä asia. Näin ollen totean, etten ole hullu vaikka joskus kuulisinkin ääniä tai näkisin hahmoja. 

 

Helpotusta kouluaamuihin - vihdoinkin !

Eli oon jo tooosi pitkään tuntenu kauheen vaikeaksi päästä ylös aamuisin, eikä 8 aamut oo siis saanu multa kiitosta. Jo osastolla sossujen + hoitajien + osaston lääkärin toimesta oli puhetta, että jos mun koulupäivää vähän "fiksattaisiin" ottamalla jostakin pois vähän. Ja tiistaina kuraattorin keskustelussa heitin sitä asiaa sitten vähän tännekkin päin. 

Tälle päivälle sitten sovittiinkin palaveri kuraattorin ja luokanohjaajan kanssa asiasta. Siellä päädyttiin lopulta siihen (mun ahdistuksen kasvun ja mun monien asiasta väittelyiden jälkeen kun ne meinas ettei mitään tehtäisi eka), että tästä eteenpäin jouluun mulla alkaa koulu vasta kello 10. Ei voi muuta sanoa, kuin että ihanaa !

Ps. Ulkona sataa lunta, talvi on tulossa !♥

 

Joskus jopa vahvin murtuu

Kylmä. Väsymys. Henkisesti oon taas murtumispisteessä. Sunnuntaina menin hyvissä ajoin nukkumaan, silti pääsin eilen hereille vasta kolmelta päivällä. Jokaikinen askel tuntuu siltä, että romahdan hetkenä minä hyvänsä maahan. Jos niin tapahtuu, lupaan että jään siihen makaamaan enkä nouse, ennen kuin olen kunnossa.

En sitten tiedä, mikä mua vaivaa, mutta kuulen jatkuvasti laahaavia askelia seuraamassa mua kun liikun. Ja jos vain istun tai makaan, joku hengittää mun korvan vieressä. Kihelmöintiä niskassa ei saa loppumaan, en sitten tiedä miksi, koska sitä tuntuu yleensä vain jos joku tuijottaa mua, ja nykyisin sitä tuntuu vaikka olisin yksin jossakin.

Tänään oon taas koulussa. Katsoo jaksanko koko päivää. Viime tunnilla rupes ahdistamaan niin paljon, että mun teki vain mieli juosta luokasta ulos ja lähteä kauas täältä. Päätin sitten kuitenkin jäädä ja yrittää kestää sen. Meinasin itkeä koko ajan mutta selvisin kuitenkin, ja pääsin sitten luokanohjaajan tunneille. Toisin sanoen meillä on nyt tietokoneella pari tuntia, joiden jälkeen meen kuraattorille.

Sitten kun sieltä pääsen niin meen ehkä kouluun pariksi tunniksi, ja lähden kolmelta, että kerkeän siivota karsinan, hakea Söpön sisälle ja mahdollisesti syödä ennen terapiaa. Vaikka käynkin nykyään säännöllisesti terapiassa, silti koko viikonlopun ajan mietin, jaksanko enää taistella, vai luovutanko suoraan.

Mä näen tyhjän taistelukentän,
oon ihan yksin sodassa siellä.
Ja vihaan tyyntä myrskyn edellä,
kun tapahtuu on helpompi hengittää.
Mä näen tyhjän taistelukentän,
pahimman vastustajani tiedän,
minusta itsestäni sen löydän.

Tiktak - Sankaritar

Aika on lääkäri joka hakkaa potilasta,
opettaja joka tappaa oppilaansa.
Mä en pelkää kuolemaa, mut pelkään väkisinkin,

sen aiheuttajii, syitä ja vaikutusta lähipiiriin.
Pelko on tunne mitä ei masentunut tunne,
ja surun tunne ei näy mitenkään sulle.
Ongelmista puhuminen usein mahdotonta,
on helpompaa sulkeutuu alle katon oman.
Mut jossain vaihees jalat ei ees enää kanna pihaan,
koska ikuisesti et voi uida vastavirtaan.
Mikään ei maistu yhtään millekään,
kaks kirjettä - ne perheelle ja ystäville jää.

Kymppilinja - Reunalla

Kiitän ja kuittaan jälleen kerran. Päivä kerrallaan pitää yrittää selviytyä, vaikka joskus jokin vetäisikin jälleen alas. Pohjalta on vaan niin vaikea nousta ylös, ja kerta kerralta, jokaisen uuden putoamisen jälkeen, se on entistä vaikeampaa ja tuntuu entistä toivottomammalta.

I love you no matter what

TAUSTALLE SOIMAAN

Kuukausi sitten, 13. lokakuuta, aloin seurustelemaan Aijan kanssa. Kuukauteen on mahtunut paljon, mm. ensitapaaminen ja monta ihanaa puhelua jotka on saanu mut paremmalle tuulelle aina. Joskus aiemmin luulin olevani rakastunut, mutta pakko myöntää, että en oo tuntenu ketään toista kohtaan aikasemmin näin vahvasti. Moni tietysti sanoo että se on vain alkuhuumaa, ja että myöhemmin kyllä tunteet tulee pienenemään jne. Mutta tiedän, ettei se ole niin. Joka ikinen päivä tiedän, että rakastan Aijaa eilistä enemmän ja päivä päivältä oon varmempi, etten halua ikinä luopua tästä suhteesta. Ja tiedän, että jos mokaan jotenkin tän suhteen, niin en vois ikinä antaa sitä itelleni anteeksi.

Tää on niin kliseistä sanoa, että jos se musta on kiinni, niin oisin vielä monen vuoden päästä tässä samassa suhteessa, kenties kirjoittamassa samanlaista bloggausta tai jotain muuta tekstiä, joten en sano niin. Tiedän, että tarvitsen Aijan piristämään mun päivää pelkällä olemassaolollaan vielä monen vuoden päästäkin. Ilman Aijaa en edes välttämättä eläisi tällä hetkellä, se on pelastanu mut ja saanu mut uskomaan jälleen siihen parempaan huomiseen. En halua vierelleni ketään muuta, en tänään, huomenna tai kuukauden päästäkään.

En tarvitse enää päihteitä. En alkoholia, en lääkkeiden väärinkäyttöä (johon olen myös sortunut ikävä kyllä) enkä tupakkia. Aija on paras huume, ja se on koukuttanu mut aivan täysin. Niin kauan kuin tää suhde kestää, voin olla lähempänä sitä "terveempää" elämää. Kyllä, tää ei oo kestänyt vielä kovin kauaa, tiedän sen. Mutta en oo koskaan aikaisemmin ollut lähellekkään näin onnellinen. Oon sanonut noin varmaan miljoona kertaa täällä blogissakin, mutta tällä kertaa se on totta. Aiemmissa suhteissa, kun oon niin sanonut, oon kuitenkin päätynyt olemaan yliampuvasti mustasukkainen, kun oon ollut epävarma suhteessa.

Nykyään en ammu enää yli mustasukkaisuuteni kanssa (luojalle kiitos siitä, ei kukaan voinu oikeesti kestää mua kun pääsin pahimmilleni) vaan oon tarpeen vaatiessa pienesti mustasukkainen. Koska nykyään uskallan suoraan kysyä asiasta, jos jokin saa mut epävarmaksi, ja uskallan luottaa toiseen osapuoleen tarpeeksi. Toisaalta, silti oon sitä mieltä, että mikä on mun on mun ei muiden. Vaikka joka päivä ei voikaan olla ihana, jokainen hetki Aijan kanssa edes puhelimen tai netin välityksellä tekee siitä päivästä paremman. E♥A.

Tunteenpurkauksia pitkästä aikaa

Tuntuu kuin pää voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Liikun jälleen omasta mielestä ihan hyvin, 1-2 kertaa päivässä juoksu-/kävelylenkki. Ruoka ei maistu, vieläkään. Ruoka on vihollinen. Kalorit on vihollisia. Mutta kuitenkin syön, koska sillä tavalla yritän tukahduttaa surua jotenkin. En voi sietää peilikuvaani, ja näännytän itseäni kunnes meinaan pyörtyä. Syön taas ja lähden lenkille. Kauanko tätä pitää kestää, että voin olla tyytyväinen katsoessani peiliin...?

Syöminen ahdistaa, yksin lenkkeily junaradan läheisyydessä pelottaa ja kuitenkin sorrun molempiin. Eilen lenkillä junan lähestyessä juoksin jo mielessäni alle, mutta jalat eivät suostuneet liikkumaan - onneksi. Huomenna on paluu asuntolaan, ja vastuu kasvaa takaisin aiempaan. Joudun huolehtimaan itse kaikesta. Siitä että syön, liikun, käyn koulua, nukun, hoidan Söpön ja otan lääkkeet. Kirjoitettuna se kuulostaa pieneltä, mutta sitä se ei ole. Kestänkö paineesta johtuvan ahdistuksen edes ketipinorin avulla...?

Muutenkin vituttaa, kun ensin osaston lääkäri sanoi, että annokseksi tulee 150mg iltaisin. Sitten määrä pieneni 100mg iltaisin. Ja kuitenkaan sitä ei nostettu kuin 50mg iltaisin, mikä ei auta ollenkaan. Väsymys tulee, hyvällä tuurilla, 2 tuntia lääkkeiden oton jälkeen, mielialat heittelee entistä pahemmin ja ahdistus on pidempikestoisempaa ja rajumpaa. Unet ovat vain sekavaa sotkua joissa läpi käyn ahdistavia asioita, minkä johdosta ahdistus on aamusta asti mukana. Eivätkä yölliset heräämisetkään ole kadonneet.

Onneksi aurinko paistaa risukasaankin, ylihuomenna pääsen nimittäin piiiitkästä aikaa taas kouluun ! En ois ikinä uskonut, että sanoisin ikävöiväni koulua, mutta 4 viikon tauko saa näemmä ihmeitä aikaan. Oikeesti, aivan ihanaa päästä taas kouluun, huolimatta siitä kuinka monta koetta mua odottaa.

Lopetan nyt tän tunteidenpurkauksen tähän ja rupeen laittamaan itteeni ihmisen näköiseksi, suunnitelmana nimittäin mennä Piian kanssa kylälle tänään jossain vaiheessa

Eksyksissä Seinäjoella, ahdistuskohtauksia ja kotiutuminen

Eli tosiaan, tänään kotiuduttu osastolta ja pakko sanoa, että ihanaa olla kotona 3 viikon jälkeen ! Tää viimenen viikko osastolla oli hieman, no, erikoinen. Sain vihdoinkin vapaakävelyn, 30min x 1 päivässä, ja mentiinkin sitten maanantaina heti yhden osastolla tapaamani kaverin kanssa lenkille. Mentiin ihan ihme reittejä ja kun tultiin vartti myöhässä takaisin sanottiin vaan, että eksyttiin reitiltä. Tiistaina kävin Kauhajoella kun mulla oli terapia ja näin Piiaa pitkästä aikaa ♥ Keskiviikkona mentiin taas tän osaston kaverin kans lenkille ja lähettiin sit keskustaan käveleen. Tehtiin kaikkea hullua ja sitten tajuttiin että kappas, ei mitään hajua missä ollaan ja reitti takaisin hukassa monien käännösten ansiosta. Käveltiin sit eteenpäin ja aateltiin et kyllä me vielä löydetään joku paikka mistä osattais takasin. 

Joku päälle tunti meidän lähdön jälkeen hoitaja soitti mulle. "Ootte asemalle kävelemässä, taisitte taivaltaa vähän turhan kauas, teiät on nähty. Jääkää siihen jonnekkin oottamaan niin teiät haetaan takaisin", kuulu näin tiivitsettynä puhelimesta ja sopersin siinä takaisin, että me eksyttiin. Joskus ennen kaheksaa oltiin takaisin ja hoitajista osa nauro meiän suuntavaistoille, ja osa taas syytti pelkästä uppiniskaisuudesta ja että oltaisiin yritetty karata.

Torstai alko ihan hyvin, vähän ahdisti mut otin sitte tarvittavan, kenties vähän liian myöhässä koska olin kerenny jo havahtua käsi veressä. Lähettiin päivällisen jälkeen tän saman kaverin kanssa taas lenkille ja käytiin siinä samassa kaupassa, mentiin tietenkin mettäpolkua pitkin koska kivempi reitti. Paluumatkalla joku tummiin pukeutunut meni meidän edellä ja kuulu vaan rasahduksia. No, säikähdettiin siinä kunnolla ja oltiin toisissamme kiinni ku ohitettiin se ja se paljastu tavalliseks koiran ulkoiluttajaks lopulta.

Osastolle paluun jälkeen meni n. tunti, että lähdettiin porukalla viereiseen taloon kuntosalille. Kaikki alko hyvin, pelasin pingistä, pyöräilin ja soudin laitteis. Ja sit pimeetä ja seuraava musitikuva on et istun lattialla osastolla. Törmäsin sit melkein heti tähän mun lenkkeilykaveriin ja se sano, et olin heittäytyny puhumattomaks (todennäköisesti siis kyseessä ollut tooosi paha ahdistuskohtaus), lukittautunu kuntosalin vessaan itkemään ja kun mut oli lopulta raahattu sieltä 2 mieshoitajan pakottamana pois, olin lamaantunu niin etten pystyny ees seisomaan. Osastolla oli yritettu antaa tarvittavaa, niin olin vaan riuhtonu itteni irti ja juossu sinne mistä sitten havahduin.

Illalla vielä, kun ois pitänyt mennä nukkumaan mua rupes ahdistamaan uudelleen ja viiltelin sitten käden aivan verille. Sen jälkeen paiskoin kaikkia mahdollisia tavaroita päin seinää ja kun kuulin, että hoitaja on tulossa menin ahdistuksesta täriseen istumaan pöydän alle. Hoitaja tuli sitten rauhottelemaa ja puhumaan mulle. Siinä samalla se näkin mun käden ja sano "Mä meen nyt tekemään ton kesken jääneen homman nopeesti valmiiks ja tuun sitten uudelleen". Vartin kuluttua se palas ja sano, että katotaanpas mun kättä tarkemmin, otti mua kädestä nii ja autto mun ylös sieltä. 

Se talutti mut sängylle istumaan ja katto mun kättä, joka oli täynnä viiltoja yhdeltä päivää, ja joiden keskellä luki viillettynä "AIJA ♥". Se poistu hetkeks ja palas tarvittavan sekä siteen ja vesilasin kanssa. Ekaks vedin tarvittavan ja sit tarjosin kättä. Hoitaja katto sitä vielä hetken aikaa ja hokas vanhemmat tekstiviillot ja sano et "Aijaki siellä keskellä, ois sen voinu kynälläki kirjottaa" ja rupes sitten laittamaan sidettä mun käden ympärille ohuesti. Sit se vielä peitteli mut sänkyyn, jätti oven raolleen ja sano et tulee sit josasin vaiheessa kattomaan, että nukahdinko mä.

Aamulla omahoitaja yritti sit selvittää mistä nää kohtaukset johtu, mut koska en itekkään tienny niin olin vaan hiljaa siinä. Pääsin kuitenkin kotiin ilman mitään sen suurempaa, ei vanhemmille ees kerrottu näistä mun kohtauksista ja ehkä ihan hyvä niin. Muttajoo, sunnuntaina ois sit takasin asuntolaan ja maanantaina kouluun, että arki lähtee taas rullaamaan.