Tunteenpurkauksia pitkästä aikaa

Tuntuu kuin pää voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Liikun jälleen omasta mielestä ihan hyvin, 1-2 kertaa päivässä juoksu-/kävelylenkki. Ruoka ei maistu, vieläkään. Ruoka on vihollinen. Kalorit on vihollisia. Mutta kuitenkin syön, koska sillä tavalla yritän tukahduttaa surua jotenkin. En voi sietää peilikuvaani, ja näännytän itseäni kunnes meinaan pyörtyä. Syön taas ja lähden lenkille. Kauanko tätä pitää kestää, että voin olla tyytyväinen katsoessani peiliin...?

Syöminen ahdistaa, yksin lenkkeily junaradan läheisyydessä pelottaa ja kuitenkin sorrun molempiin. Eilen lenkillä junan lähestyessä juoksin jo mielessäni alle, mutta jalat eivät suostuneet liikkumaan - onneksi. Huomenna on paluu asuntolaan, ja vastuu kasvaa takaisin aiempaan. Joudun huolehtimaan itse kaikesta. Siitä että syön, liikun, käyn koulua, nukun, hoidan Söpön ja otan lääkkeet. Kirjoitettuna se kuulostaa pieneltä, mutta sitä se ei ole. Kestänkö paineesta johtuvan ahdistuksen edes ketipinorin avulla...?

Muutenkin vituttaa, kun ensin osaston lääkäri sanoi, että annokseksi tulee 150mg iltaisin. Sitten määrä pieneni 100mg iltaisin. Ja kuitenkaan sitä ei nostettu kuin 50mg iltaisin, mikä ei auta ollenkaan. Väsymys tulee, hyvällä tuurilla, 2 tuntia lääkkeiden oton jälkeen, mielialat heittelee entistä pahemmin ja ahdistus on pidempikestoisempaa ja rajumpaa. Unet ovat vain sekavaa sotkua joissa läpi käyn ahdistavia asioita, minkä johdosta ahdistus on aamusta asti mukana. Eivätkä yölliset heräämisetkään ole kadonneet.

Onneksi aurinko paistaa risukasaankin, ylihuomenna pääsen nimittäin piiiitkästä aikaa taas kouluun ! En ois ikinä uskonut, että sanoisin ikävöiväni koulua, mutta 4 viikon tauko saa näemmä ihmeitä aikaan. Oikeesti, aivan ihanaa päästä taas kouluun, huolimatta siitä kuinka monta koetta mua odottaa.

Lopetan nyt tän tunteidenpurkauksen tähän ja rupeen laittamaan itteeni ihmisen näköiseksi, suunnitelmana nimittäin mennä Piian kanssa kylälle tänään jossain vaiheessa