Miltä se nyt tuntuu?

Oon kuullut aika useesti viimeisten kuukausien, melkein vuoden, ajan kysymyksen "miltä se nyt tuntuu". Joten minäpä nyt kerron miltä se on tuntunut ja miltä tuntuu nyt.

Huhtikuussa ekoja ajatuksia toisesta viivasta raskaustestissä kuvastaa aika hyvin se, että huudahdin vessassa "voi vittu" ja paniikissa soitin äiteelle, että mitä mä oikein teen. Melkein heti sen puhelun jälkeen etsinkin jo neuvolan numeroa netistä varatakseni aikaa. Mä olin onnellinen. Elämä tuntui hyvältä. Odottelin innolla ensimmäistä neuvolaa, ensimmäistä ultraa ja joulukuuta, jolloin pienokainen saapuisi maailmaan. Vitsailin äiteen kanssa, että jos oon joulun synnärillä niin se saa tuoda mulle sinne lanttulaatikkoa aurajuustokastikkeella.

Tietysti se oli myös pelottavaa. Musta oli tulossa äiti ja olisin 18 vuotta vastuussa toisesta ihmisestä. Mä, joka hädin tuskin olin paria kuukautta aiemmin kyennyt pitämään huolta itsestäni psykoottisen vaikean masennuskauden takia. Pelkäsin keskenmenoa. Pelkäsin kohtukuolemaa. Jälkikäteen mua on huvittanut, että en pelännyt keskosuutta vaan olin varma raskauden menevän jopa yliajalle.

Laskettu aikahan mulla oli 18. joulukuuta, ensimmäisen ultran jälkeen huomattiin kasvun jäävän vähän jälkeen, mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Päätettiin kuitenkin seurata tarkasti asiaa, joten mulla oli ultria 3-4 viikon välein. Rv 17 ultrassa sain tietää tulokkaan olevan poika. Rakenneultrassa rv 21 asiaa ei tarvinnut kyseenalaistaa. Siihen malliin esiteltiin sukukalleuksia. Mua huvitti asia. Olin ylpeä. Mun pieni 386g painava täydellinen poikani, joka ultrien aikaan imi peukaloa ja uiskenteli tyytyväisenä.

Rv 28 se päänsärky alkoi. Ensin pienenä, joka lähti nukkuessa hetkeksi, sitten se lähti kovenemaan. Samalla viikolla verenpaineet lähtivät nousuun ja jouduin ensimmäistä kertaa sairaalaan. Epäilys raskausmyrkytyksestä heräsi. Vielä ei kuitenkaan ollut pahoja oireita. Päänsärkyä, lievästi koholla olevat verenpaineet ja satunnaiset näköhäiriöt. 5 päivää sairaalassa ja pääsin kotiin. Määrättiin vuodelepoa ja opiskelut jäivät sairasloman takia. Turhautuminen siitä, että ei saanut tehdä mitään iski.

Rv 30 aloitettiin verenpainelääkitys. Ensin pienellä annoksella, sitten nostettiin. Jouduin uudelleen sairaalaan rv 31. Yhtenä yönä alkoi vannemainen ylävatsakipu. Sain litalginia, opamoxia, buranaa ja panadolia, mutta tappavalta tuntuva päänsärky ja ylävatsakivut eivät hellittäneet. Verenpaineet kohosivat ja lähdettiin synnytyssaliin magnesiumtippaan. En saanut ruokaa, vaan jouduin ravintotippaankin. Pelko siirrosta Tampereelle ja vauvan syntymästä olivat vahvasti läsnä. Muutaman tunnin päästä sain ruokaa ja kaikki se 14 tuntia kestänyt huoli ja pelko purkautui itkuna. 

30+0

Parin päivän päästä pääsin kotiin jälleen. Jokainen uusi päivä vauva mahassa tuntui siunaukselta. Kerkesin olla viikon kotona, kun lähdin verenvuodon takia käymään synnärillä. Istukan virtauksissa oli häikkää ja jouduin täydelliseen vuodelepoon. En saanut edes suihku- tai vessalupaa. Annettiin toinen annos kortisonipiikkejä.

Sitten virtsantulo loppui melkein kokonaan. Kolmen litran lisänesteytyksestä tipalla ja melkein saman verran juomisesta huolimatta ulos tuli vain 400ml 18 tunnin aikana. Lääkäri tuli kertomaan, että ellei tilanne yön aikana muutu niin aamulla on edessä sektio. Paniikki iski. Eihän tämä nyt näin voi mennä? Vauvalla on vielä kaikki hyvin, mä olen vain tosi heikossa hapessa. Söin lääkkeitä jo melkein hevosannosta, mutta paineet jatkoivat nousuaan.

2. marraskuuta viikoilla 33+3 syntyi 2136g painava ja 43cm pitkä pieni poika kiireellisellä sektiolla. Mä olin huolissani enemmän kuin koskaan aiemmin. Pari päivää myöhemmin poika joutui hengityskonehoitoon. Mä olin viikon ajan itse sairaalassa ja kaiken mahdollisen ajan keskolassa. Mua soiteltiin yöllä takaisin osastolle nukkumaan ja päivisin syömään. 

Omalla osastolla ollessani mä syyllistin itseäni. Mun vika, että poika syntyi ennenaikaisena. Mun vika, että poika on hengityskoneessa enkä saa syliin. Mun vika, että en saa poikaa kotiin samaan aikaan, kun itse kotiudun. Se syyllisyys ajoi mut hulluuden partaalle ja aloin polttamaan uusiksi. Stressi söi mua sisältä enkä saanut edes syötyä. Vakuuttelin kaikille pärjääväni. En tiennyt, miten olisin saanut purettua kaiken, joten kirjoitin itselleni siitä. Sillä se syyllisyys helpotti. Kaikki ei enää ollutkaan mun syytä. Tää oli vain paskaa tuuria. Mulla oli kohtalainen raskausmyrkytys ja mun terveyden kannalta oli pakko tehdä tää jo nyt. Pojallekin oli oikeastaan parempi kasvaa ulkopuolella, kuin odotella, että koskahan se istukka pettää.

Mä olin ihan poikki siihen arkeen, että herään ja lähden melkein heti ajamaan tunnin matkaa. Päivä keskolassa eväiden kera ja yöllä takaisin. En saanut kotona nukutuksi, ja mietin vain kehtaanko lähteä jo ajamaan takaisin pojan luokse. Univelat painoi päälle ja nukuin pojan kanssa keskolassa. Sanoin kyllä hoitajille univaikeuksista, mutta ei niitä oltu kirjattu mihinkään ja mun unirytmin takia tehtiin lastensuojeluilmoitus. Sen lisäksi, että sain unta vasta aamusta ja heräsin siitä syystä puolilta päivin, mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Joten tulin mielelläni keskolaan vasta vähän myöhemmin siinä vaiheessa, kun samassa huoneessa olevan vauvan vanhemmat olivat paikalla pienemmällä todennäköisyydellä.

5 viikon jälkeen sain viettää ensimmäisen yön pojan luona keskolassa. En meinannut malttaa nukkua, mutta nukuin kuitenkin pieniä pätkiä. Mä olin niin onnellinen. Nyt enää vain odoteltiin, että saataisiin poika kotiin kokonaan ja saisin viettää joka yön vieressä. Sitten sosiaalityöntekijät puuttuivat peliin. Olin jo elokuussa ollut palaverissa yhden sossutädin kanssa. Hän oli todennut, että tarvetta ensikodille ei ollut, koska menen äiteen luokse vauvan kanssa ja sairauskin on remissiossa. Jostain syystä toiselle sossutädille tämä ei kelvannut, vaan hän oli lähettämässä mua 100km päähän ensikotiin. Paikkakunnalle, josta en tunne ketään ja jossa olisin täysin tuntemattomien ihmisten keskellä. 

Viikon jälkeen sossutäti #2 uskoi myös mun pärjäävän äiteen luona ja pääsin pojan kanssa kotiin. Mä olin niin onnellinen jälleen. Ja olen edelleen. Arki on raskasta. Yöheräämiset on joskus tunnin välein, mutta kertaakaan ei oo poika joutunut nälässä olemaan siksi, että en heräisi. Tai sovitusti äitee ei heräisi, jos poika nukkuu toisessa huoneessa sen kanssa.

Vapaaillat on kaiken pelastus. Kerran viikossa oon pitänyt vapaata. On tullut pestyä pyykkiä, oltua kavereiden kanssa ja sellaista, juonut oon viimeksi itsenäisyyspäivän aattona ennen pojan kotiutumista eikä mun edes tee mieli juomaan. Mieluummin oon selvinpäin. Ihan senkin varalta, että ikävä kasvaa niin kovaksi, että haluan pojan luokse sillä sekunnilla. Nukun aina ne yöt heräillen "missä mun vauva on", mutta saan nopeasti taas unen päästä kiinni ja nukun pitkään.

Joinain aamuina me herätään 5 mahavaivoihin, onneksi useimpina aamuina poika nukkuu tyytyväisenä puolille päivin. Heräilee toki syömään, mutta jatkaa unia melkein heti. Onhan tää äitiys omalla tavallaan raskasta, mutta ihanaa ja kaiken sen arvoista. <3

Onko kaikki yhä ok, jos mun olo ei olekaan ok?

"Mussa kaksi naista on,

vahva ja se voimaton.

Toinen pärjää omillaan,

ja se toinen tarvii kantajaa."

 

Yllä olevat laulunsanat kolahti muhun jo silloin kaksi vuotta sitten, kun kyseinen biisi ilmestyi, mutta viime yönä noi kyseiset sanat on soineet lähes tauotta mun päässä. Sitä sanotaan, että lyhyestä virsi kaunis, mutta saadakseni kaikki faktat mukaan voi tästä seuraavasta tarinasta tulla aika pitkä. Saa nähdä.

Viimeisen kuukauden ajan mun mieli on ollut - miten sen nyt sanoisi - maassa. Helvetin maassa. Itseasiassa sitä maata on jo kaivettu helvetin syvä kuoppakin, ennen kuin päästään mun mielialan aalloille. Oon itkenyt itseäni uneen useasti. Pyörinyt tunteja sängyssä saamatta unta, koska nukkuminen pelottaa liikaa todentuntuisten ja ahdistavien painajaisten takia. Pyöritellyt itsemurhaa päässä. Itsemurha, pois lähteminen, vapautuminen tästä kaikesta paskasta, jota toiset kutsuu elämäksi. Miten ihanalta se onkaan kuulostanut. Ja silloin, kun sitä ei ole ajateltu niin on etsitty kissojen ja koirien kanssa jotain, millä saada veri virtaamaan ranteesta. Ja hoitavalle taholle sekä muille oloja kysyville on kirkkain silmin valehdeltu valkoisia valheita. "Hyvin menee", ja paskanmarjat.

Alkoholikin on mennyt hyvin alas. Toissailtana vedin puolikkaan puolen litran viinapullon, puoli pulloa pisang ambonia ja kaljaa. Enkä edes tuntenut oloani niin humalaiseksi, kuin mitä tolla määrällä voisi olettaa mun olevan. En itseasiassa tuntenut oloani muuksi kuin pienessä hiprakassa olevaksi. Mutta mitä muutakaan voisi olettaa, kun on lääkinnyt pahaa oloaan jo parin vuoden ajan alkoholilla säännöllisesti. Ja mä oon aina pystynyt vetämään alkoholia kuin pesusieni konsanaan ilman sen kummempia oloja.

Mä oikeasti viimeisen viikon ajan luulin olon kääntyneen jo takaisin kohti parempaa. Sitten menin suihkuun. Muistan loppuajasta tuijottaneeni vettä ja seuraava muistikuva onkin, kun yskin sitä keuhkoistani pois. Siinä vaiheessa mulla napsahti päässä. "Tänään mä teen sen. Tänään mä lähden ja vapaudun tästä kaikesta." Parvekkeella tupakilla käydessäni kävelin jo kaiteen eteen. Katselin alas maahan ja totesin, etten mä todennäköisesti kuolisi, jos hyppäisin. Pahimmassa tapauksessa vain neliraajahalvaantuisin enkä kykenisi enää mihinkään, mitä rakastan. Tässä vaiheessa mun kämppikseni (ja paras ystäväni) lähti kylälle toisen ystävänsä kanssa.

Sisälle palattuani mä tongin tavarani läpi ja löysin vielä paketissaan olevan teroittimen. Siitähän se riemu repesi. Eikun paketti rikki ja pinsettien avulla ruuvia irrottamaan. Se ruuvi oli hankalin koskaan kohtaamani ja mulla kesti tässä urakassa vähintään puoli tuntia, mahdollisesti jopa pidempäänkin. Lopulta veri virtasi käsivarresta taas ja ai että. Se kontrollin ihana tunne. Se maailman ihanin ja turvallisin tunne, johon en ollut uskaltanut turvautua enää aikoihin. Siinä se oli taas. Ja ensimmäisen viillon jälkeen oli vain mahdoton lopettaa. Pari veripisaraa lattialla muuttui pian lammikoksi ja mä vain hymyilin euforian tunteissani. Jossain vaiheessa mua alkoi kuitenkin pelottaa itseni ja laitoin kämppikselleni viestin, missä kerroin mitä teen. 

En tiedä kauanko kerkesin istua vielä lattialla verilammikko edessä nauraen jossain shokin kaltaisessa tilassa, kun päätin lähteä hakemaan lääkkeitä. En kuitenkaan kerennyt kuin vain nousemaan, kun kuulin kämppikseni A:n ystävän auton ajavan pihaan. Juoksin äkkiä vessaan ja yritin olla aivan hiljaa, kun A juoksi sukkasillaan sisälle ja avasi vessan oven. Siinä me istuttiin jonkun aikaa lattialla ja puhuttiin. En oikein muista tilanteesta muuta kuin A:n kysymykset, puheet avun soittamisesta paikalle ja sen, että nauroin edelleen ja katselin kättäni. Hoin myös varmaan miljoona kertaa A:lle, ettei se saa hommata mulle apua. Että mähän voin hyvin. Että kaikki se olisi turhaa enkä todellakaan suostu saati halua apua.

No, lienee sanomattakin selvää, ettei A:ta kiinnostanut mun mielipide tippaakaan. Se soitti melkein naapurissa asuvan ystävänsä paikalle sillä välin, kun mä pakkasin tärkeimpiä tavaroitani. Sitten me lähdettiin ajamaan kohti Seinäjokea päivystykseen. Matkan aikana mua huimasi koko ajan ja puhuminenkin tuotti ongelmia jaksamisen suhteen. Matkalla pysähdyttiin sen verran, että kävin ostamassa tupakkia. Silläkin nopealla reissulla hyvä että pysyin tolpillani.

Kuudelta aamulla me oltiin vihdoin päivystyksessä. Ensin istuttiin vuoronumeron kanssa ilmoittautumisen odotustilassa, jonka jälkeen meidät ohjattiin konservatiivisen päivystyksen puolelle. Siellä me istuttiinkin sitten puolitoista tuntia ennen kuin lääkäri tapasi mut. A tuli mun mukaan ja istui vieressä, kun lääkäri katseli mun kättä ja puhui avunhuudosta sekä osastosta. Se oli nopeasti ohi ja meidät passitettiin takaisin odotustilaan. Hetken kuluttua lääkäri palasi ja kertoi, että osastoreissuhan tästä tuli. Tässä vaiheessa pääsin sentään pois odotustilasta päivystyksen sänkyyn, minne mulle tuotiin aamupalaa ja kerrottiin, että sairaalan psykiatri tapaa mut vielä ennen siirtoa. Tässä vaiheessa kello oli yhdeksän.

Nyt mä oon tunnin ajan ollut koneella side kädessä odottamassa, että koskahan se psykiatri suvaitsee saapua paikalle. Sanoisin, että aivan helvetin hyvä alku tälle viikolle. Ai niin, pitää vielä mainita sen verran, etten tahdo kenenkään potevan huonoa oloa siitä ettei huomannut miten mä oikeesti voin. Musta on näiden vuosien varrella tullut mestari tän asian näyttelemisessä, että - kuten sanoin jo aiemmin - mä alan itsekin uskoa siihen lopulta, kunnes ajatus pimenee ja tajuan tilanteen oikean laidan.

Normaalia parempi päivä

Mulla on tänään normaalia parempi päivä. Mä en sano voivani hyvin, sillä en voi, mutta parempi päivä on sekin hyvä. Mä pääsin tänään sängystä ylös aamulla enkä vasta joskus päivällä. Mä menin kouluun ja oikeasti tein parhaani mukaan niitä tehtäviä, vaikka mua ahdistikin niin paljon ettei henki meinannut kulkea. Tein jopa parhaani ruotsin tentissä, vaikka meinasin viime hetkellä karata luokasta ahdistuksen ja stressaamisen seurauksena. 

Sieltä mä menin psykiatriselle poliklinikalle tapaamaan mun omahoitajaa. Me täytettiin toimeentulotukihakemus ja soitettiin parille perintätoimistolle maksusuunnitelmien teosta. Eka puhelu meni hyvin, kun mun omahoitaja sai puhua. Lopputuloksena oli 15e/kk tammikuusta kesäkuuhun, mikä ei ole loppupeleissä hirveän paljoa. Toisen paikan asiakaspalvelija taas oli nuiva ja halusi mun puhuvan, mikä lähes tulkoon aiheutti mussa paniikkikohtauksen. No, selvittiin kuitenkin puhelusta hengissä ihmeen kaupalla. Lopputuloksena 40e/kk tammikuusta elokuuhun, vaikka kuinka yritin piipittää, että ei mulla ole opiskelijana varaa maksaa kovin paljoa per kuukausi. Ensi vuosi yritetään sitten selvitä 55e/kk vähemmällä rahalla. Toki tämä pienensi mun stressiä ja ahdistusta rahahuolista, kun ei tarvitse maksaa samana päivänä toiseen paikkaan 80e ja toiseen paikkaan 300e. (Hoida itsesi kuntoon he sanoivat, se on hauskaa he sanoivat...)

Kotiin tultuani mä vaan lösähdin sohvalle, kuten aina. Pian pitäisi syödä jotain vatsan mukaan. Voisin pitkästä aikaa tehdä ihan ruokaa (tai siis "ruokaa" eli makaronia, tonnikalaa ja raejuustoa...), enkä vain syödä pikapuuroa tai karjalanpiirakoita. Vaikka mun päivä kuulostaakin varmasti teidän monen "terveen" ja terveen silmiin todella kauhealta ja raskaalta, niin... ei se oikeasti sitä ole. Tai on. Sitä en kiellä etteikö se raskas olisi, sillä jokainen päivä on sairastuneelle raskas. Mutta kun joka päivä on todella huono, niin jo se, että pääsee sängystä ylös ajoissa ja menee kouluun sekä tekee siellä ja saa muutakin vielä tehtyä päivän aikana, tuntuu niin suunnattomalta voitolta. Kaikesta siitä ahdistuksest huolimatta mä olen onnistunut suorittamaan lähes normaalin päivän ja ai että, kuinka hyvältä se tuntuukaan, kun ei vietäkään koko päivää sängyn pohjalla kykenemättömänä tekemään mitään. Mä oon kyennyt myös nauramaan aidosti tänään ja heittämään vitsiä asioista.

Ei mulla muuta tällä kertaa, halusin vaan hehkuttaa mun parempaa päivää.

Ihana kamala mielisairaala

Monen käsitys mielisairaalasta on varmaankin se, että täällä maataan sängyssä sidottuna kaiken aikaa ja välillä syödään ruokaa, mikä ei kelpaisi edes rotille. Näin kärjistettynä siis.

Mutta ei mielisairaalassa oikeasti sellaista ole. Aikuisten puolella meno on jo todella rentoa, nuorten puolella oli vähän enemmän sääntöjä. Täällä saa olla kone, puhelin kaiken aikaa itsellä ja tupakilla saa ravata vaikka viiden minuutin välein. Osa ruuista on toki sellaisia, mitkä eivät kelpaisi edes rotille, mutta on täällä hyviäkin ruokia. Ja omien eväidenkin mahdollisuus on. Yksi päivä tilasin tänne pizzaakin parin muun potilaan kanssa.

Mä oon siis ollut täällä aikuisten puolella nyt kaksi viikkoa. Hakeuduin tänne itse sillä mua pelotti liikaa mun itsetuhoiset ajatukset. Mulla aloitettiin uudelleen lääkitys, tällä kertaa eri lääkkeillä. Saan päivässä 5 pilleriä tällä hetkellä vakiona, niiden lisäksi voin pyytää 1-4 pilleriä tarvittavaa. Pikkuhiljaa olo alkaa kai paranemaan, mutta ainakaan vielä ei näy tulosta. Lääkkeitäkin nostetaan vielä, joten senkään vuoksi uloskirjaus ei ole vielä ajankohtaista.

Mä oikeastaan jopa viihdyn täällä. Pidän siitä, että joku muu huolehtii mun vuorokausirytmistä ja on aina joku jolle puhua, kun huono olo iskee oikein kunnolla. Mutta ei mulla muuta, kunhan tein pienen selonteon siitä, mitä mulle kuuluu.

Mul on suvun taipumus synkkyyteen

Mä en voi hyvin. Se on aina vaikeaa myöntää edes itselleen sen jälkeen, kun on pitkänkin aikaa kerennyt jo voimaan hyvin. Ja sitten ei taas voikaan hyvin. Mulla kerkesi taas olemaan pitkä hyvä kausi, jolloin oli kyllä satunnaisia huonoja oloja, mutta pääasiassa voin hyvin. Ja nyt mua taas pelottaa itseni.

Mä olen todella kyllästynyt tähän vuoristorataan ja "voin hyvin, ai taas väärä hälytys"- rumbaan. Uudestaan ja uudestaan. Vielä joku aika sitten mulla oli taas hyvä kausi, jolloin tein kaikkea ja nautin elämästä. Viimeksi eilen itkin yöllä toivoen, että voisin kuolla.

Mä pystyn pitämään kulissia yllä joka päivä. Esitän voivani hyvin ja olevani paranemassa. Se vie mun kaikki voimat, joten heti kotiin tultuani romahdan sängylle ja nukahdan. Hyvä, että pystyn edes huolehtimaan itsestäni kunnolla. Kissatkin on muualla, ja ilman niitä mä olisin todennäköisesti tappanut itseni jo keväällä.

Mä voin myöntää itselleni, etten voi hyvin. Mä voin myöntää sen ihmiselle, jolle puhun iltaisin itkiessäni. Mä voin myöntää sen täällä blogissa, sillä ajattelen ettei kukaan tätä kuitenkaan lue. Mutta mä en pysty myöntämään sitä niille, jotka voisivat auttaa. Sillä eihän tää ole masennus. Tää on vain sarja huonoja päiviä, jolloin tahdon kuolla. Kaiken aikaa.

Voisin nytkin vaan romahtaa ja alkaa itkemään. Mutta en voi. Oon koulussa. Joten hymy päälle ja show pystyyn taas.

So together, but so broken up inside

Aloitan nyt niinkin kliseisesti jälleen, kuin toteamalla etten ole sitten aikoihin kirjoittanut. Oon mä tän kirjoitussivun avannut, saanut pari lausetta ylös ja sitten tuskaillut, kun en vain keksi mitään sanottavaa. Joten tällä kertaa haluan vain kertoa, että mitä mulle kuuluu.

Kaikki mun vanhat ongelmat on nyt nostaneet päätään, vieläpä pahempina kuin koskaan aiemmin. Mulla on jälleen ahdistuskohtauksia, jatkuva alakuloinen olo, ei kiinnosta mikään muu kuin kaljan juominen, ääniä päässä, kuumuuden ja kylmyyden vaihteluita, väsyttää kaiken aikaa, mutta siltikään uni ei tule iltaisin ja herään vähintään miljoona kertaa yöllä. 

Uskalsin onneksi sentään mainita luokanohjaajalle asiasta maanantaina, ja mainitsin vielä perään halusta päästä puhumaan jollekulle - näin esimerkiksi terveydenhoitajalle. Eilen sitten tuli viestiä, että sopisiko tännään näkeminen ja sopiihan se, että pääsen mahdollisimman nopeasti puhumaan jollekulle, joka osaa sanoa mitä tämä on ja mistä syystä tämä on taas alkanut.

Ei sil oo välii mist oon tullu
Vaan sil et millanen mä oon
Ja oonko valmiina mä oon
Ei sil oo välii et oon hullu
Juju - Hullu

This love is only getting stronger

Moi. Tiedän blogien tekevän kuolemaa ja ettei kukaan taida enää lukea tätä munkaan omaa, mutta haluaisin silti paljastaa yhden jutun. Mä seurustelen. Oon seurustellut jo 2 kuukautta. Enkä voisi olla piiruakaan onnellisempi. Se yks vaan saa mut hymyilemään kuin idiootti joka päivä, yleensä pelkästään laittamalla viestiä. Kaikki vaan tuntuu niin oikealta vihdoinkin. On tuntunut jo siitä asti, kun tajusin kenelle mun sydän kuuluu - heh, taisi olla vähän imelästi sanottu, mutta turha tuota on kierrellä ja kaarrella, kun voin vihdoin sanoa olevani yhdessä sen pojan kanssa, jota oon jossain syvällä sisimmässäni rakastanut viimeiset vähän päälle kolme vuotta.

Ja ennenkuin kukaan tulee ulisemaan, että kuinka en osaa olla yksin ja kuinka nopeasti etsin hätiköiden itselleni jonkun uuden, kun Aija lähti niin lukekaapas oikein ajatuksella nyt. Mun ja Aijan erosta on yli 4 kuukautta, mä olen seurustellut 2 kuukautta. Mä olin 2 kuukautta sinkku, vaikka toki suurimman osan siitä ajasta mulla olikin säätöä poikaystäväni kanssa, mutta en siltikään kokenut mitään kiirettä rynnätä suhteeseen, vaan annoin itseni ensin rauhassa päästä yli. Ja vaikka meillä olikin juttua melkeinpä heti mun erottua, niin totean tämän; jos se on aitoa, niin miksi ihmeessä pitäisi odottaa, ennen kuin voi aloittaa säätöä?

Ja ihan tarkoituksella kaikkien kiusaksi julkaisin tämän juuri tänään. Ihan vain koska mä voin. Siinähän nyt pohditte, että oliko tämä vain hyvin suunniteltu aprillipila vai totta.

"Mä olen tässä sua varten sua aina suojelen,

kun murheet koittaa meitä voittaa vierelläsi taistelen.

Mä olen tässä empimättä, vaikka vuodet satuttaa,

jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon."

Saanko itkee, jos siltä tuntuu? Jos hammasta purren en huuda sun perään

En kirjaimellisesti ees muista, koska oon viimeksi ollut näin rikki. Oon viimeiset vajaa kaksi kuukautta esittänyt voivani hyvin, oon ollut jumissa kieltovaiheessa ja nyt, kun lopulta siirryin suruvaiheeseen, en osaa jatkaa matkaa kohti hyväksymistä ja yli pääsemistä. Mutta miten sanotaan kaksi vuotta kestäneelle parisuhteelle ja muistoille hyvästit? Aina voi heittää yli niinkuin mä tein ja kertoa julkisesti toisen virheet. Se ei kuitenkaan ole oikea teko, sillä se mitä on sanonut, niin sitä ei sanomattomaksi saa.

Aina voi esittää, että on päässyt yli. Että voi paremmin kuin aikoihin ja on onnellinen. Mutta jossain vaiheessa se toinen osapuoli on oikeasti sitä ja löytää uuden. Ja jos olette 'onnekkaina' pysyneet hyvissä väleissä, tarkoittaa se sitä, että joudut kuuntelemaan uuden hehkutusta. Se viimeistään laukaisee suruvaiheen, joka sitten iskee kyllä sen mukaisella mitalla. Nopeasti siinä tulee mukaan viha, joten olet pelkkää surua ja vihaa ja itseinhoa. Itket, tahdot turruttaa tunteet ja kuolla. Samaan aikaan haukut toisen pystyyn, itket lisää ja annat kaiken purkautua. Se on ihan hyväkin asia, se puhdistaa oloa. Kunhan muistaa pyytää anteeksi. Mutta tarvitseeko sitä todella pyytää anteeksi, kun vain kertoo sen, mitä todella ajattelee?

Pitäisikö mun todella vain sietää se, kuinka ihminen joka sanoi mulle vihaavansa lempinimiä kaiken aikaa, antaa uutensa kanssa heti tutustumisvaiheessa toisilleen lempinimet? Pitäisikö mun todella vain sietää se, kuinka ihminen joka sanoi mun olevan koko maailmansa ei enää välitä siitä, miltä musta tuntuu? Tai se, että vaikka suoraan sanon mulla olevan paha olla, niin hän ei edes yritä auttaa vaan puhuu mieluummin toisen kanssa? Vaikka sanoo mun edelleen olevan hänen paras ystävänsä. Se ei ole edes ystävyyttä mun mielestä, ettei yhtään välitä toisen huonosta olosta.

Sitä voi itkeä, sitä voi huutaa, sitä voi vain maata lattialla ja toivoa katoavansa. Sitä voi värjätä hiuksensa, sitä voi luopua lävistyksistä, sitä voi tehdä kaikkensa estääkseen jokaisen peiliin vilkaisun muistuttavan siitä toisesta. Sitä voi juoda viisi iltaa putkeen ja sitä voi hukuttautua koulujuttuihin. Mutta ei mikään oikeasti auta. 

Hei milloin hanat aukeaa?

Minä tahtoisin unohtaa,

mutta miksi siitä on tehty, niin pirun vaikeaa?

En päivistä kiinni saa,

ilman sinua kai koskaan, päivistä en kiinni saa.

Ehkä tää asian myöntäminen julkisesti auttaa ees vähän. Ja ajatustensa ylös kirjoittaminen. Ei voi tietää, se jää nähtäväksi...

Tatuointia, täysi-ikäisyyttä ja uutta kissaa

Mulle kuuluu ihan hyvää, joskin olen kauhean väsynyt ja oikeaa kättä kutittaa - meinaan tulla hulluksi, kun en saa raapia!

Tiistai oli oikein mainio päivä, heräsin jo seitsemän aikaan, laittauduin ja lähdettiin Seinäjoelle (oon siis tosiaan porukoilla Jalasjärvellä viettämässä syyslomaa, kissat tietenkin mukana ja alkuviikon myös Aija). Äiti ja Aija olivat siis tosian päättäneet hommata mulle synttärilahjaksi tatuoinnin (ne on parhaita, en vaan tajua miten ne onnistu pitämään sen salassa multa) ja aika oli kymmeneltä. Meillä oli vähän aikaa siinä, niin mentiin käymään Arnoldsissa aamupalalla. Vaan tatuoijapa oli unohtanut koko ajan ja pienen säätämisen jälkeen lupasi tulla tuntia myöhemmin. Jälleen oli aikaa, joten mentiin Subwayhin syömään. Lopulta tatuoija tuli, annoin lapun johon olin piirtänyt symbolit sekä tekstin, jonka halusin hakattavan ihoon. Koska artisteilla on aina oma näkemyksensä, niin tämäkin mukava mies (jolla tosiaan otin mun ekankin tatuoinnin) sai vapautensa tehdä siitä mieluisensa. Ja vitsit miten upealta se näytti jo paperilla, Aijakin myönsi olevansa hieman kateellinen. Puolen tunnin päästä oli siirtokuva iholla ja alettiin hakata. Alun kivulta ei taaskaan vältytty, mutta onneksi ajatusten siirtäminen muualle turrutti tuntoaistia ajan kanssa. Pakko kyllä myöntää, että sen tunnin lopulla, mitä sitä kuvaa hakattiin, niin otti kyllä jo uudelleen kipeää toisen pään herkän sijainnin vuoksi. Mutta lopulta se oli siinä ja vielä upeampana kuin paperilla.

Juuri otettuna, joten värit hieman vääristyneet.

Siitä jatkettiin kohti Päivölän Citymarketia, jossa kävin Faunattaressa sopimassa marras-joulukuun tulevasta työssäoppimisesta myös kasvokkain. Puhuttiin kaikki tarvittavat asiat halki ja todettiin, että aloitan Joupin Citymarketin Faunattaressa marraskuun alussa. Ah, oon vain niin onnellinen, kun ei enää tarvitse stressata siitäkin asiasta, enää vaan tarvii hoitaa matkakorvausanomus kuntoon, että pystyn kulkemaan sinne ja takaisin.

Parilla kirpparilla käymisen jälkeen tultiin kotiin, ja koska meikä päivänsankarina oli saanut päättää päivän menun, syötiin me tortilloja. Maittavan aterian jälkeen leikkasin hetken mielijohteesta itselleni otsatukan, josta tuli vahingossa vähän liian lyhyt, ei sellainen mikä ei parissa viikossa kasvaisi oikeaan mittaan, mutta kuitenkin ärsyttävä ero mun mielestä. Siitä jatkettiinkin Aijan kanssa ottamaan kuvia (lue; Aija otti musta kuvia). Koska olen vaativa, niin tietenkin suurimmassa osassa on jotain mun mielestä koko kuvan pilaavaa pikkuvikaa, mutta kyllä sieltä myös onnistuneita otoksia löytyi.

Siitä jatkettiin "tunnin" päikkäreille, jotka venyivät neljään tuntiin. Illasta katsottiin vielä elokuvaa ennen kuin siirryttiin nukkumaan. Keskiviikkona isoveli perheineen tulikin sitten juhlistamaan päivää myöhässä mun synttäreitä ja kaiken syömisen jälkeen mentiin me pihalle potkimaan palloa. Pitänee sanoa, ettei mun sihti ole koskaan ollut hyvä, mutta koska en oo sitten yläasteen potkinut palloa, niin se oli kaikkein surkeimmillaan ja moni sivullinen (avovaimot ja äiti) saivat kokea kauhun hetkiä.

Eipä tässä oikein muuta merkittävää oo tapahtunut. Paaitsi, että pari viikkoa meidän kissalaumasta tuli kolmihenkinen, kun maailman valloittavin 15.6. syntynyt kissaherra Jokeri saapui luoksemme. Hän on oikea hurmuripoika, jonka kehräys alkaa pienestäkin kosketuksesta eikä lopu sitten millään. Vaikka Jokeri onkin vielä kovin pieni, on ennusteena, että herrasta kasvaa suuri poika aikanaan.

Tässä loppuun vielä vähän kuvia näiltä päiviltä;

Kulmien kohotus ja tadaa - otsatukan lyhyyttä ei näy. 

Kukapa muuten tajuaisi, että mulla on yhä sivusiili, kun sen saa noin näppärästi piiloon pidennysten avulla? Tässä muuten näkyy tuo otsatukan oikea pituus.

Niin ja ellei joku jo tajunnut, palasin takaisin mustiin hiuksiin maanantaina. Ihan vaan koska pystyn ja haluan.

Tapaa kehräävät kaverini Jafar ja Jago

En oo varma jätinkö sen pois lopullisesta postauksesta, vai annoinko olla ja lupasin tekeväni postauksen kissoista, jahka ne ovat asettuneet taloksi. No, tässä sellainen nyt sitten vihdoin olisi.

Jafar

Erittäin suurella sydämellä varustettu nuori kissaherra. Syntynyt 16. toukokuuta ja tuli meille kuukausi sitten, heti samana päivänä, kun muutin tänne. Hänet on varustettu suurella ruokahalulla, hellyydenkipeydellä ja läheisyyden tarpeella. Jafar tykkää leikkiä kaikella ja jahdata kärpäsiä, mutta sitten myös seuraa perässä jokaisella askeleela, kun häntä väsyttää. Hän ulkoilee valjaissa satunnaisesti, ei oikein osaa päättää mitä mieltä on siitä, toisinaan se on kauhean kivaa ja toisinaan vain seisoo paikallaan miettien mihin on joutunut. Maukuu ja hakeutuu läheisyyteen, jos on väsynyt. Ikään kuin vihjaisilisi tahtovansa jo nukkumaan - nukkuvat siis meidän kanssa sängyssä. Viihtyy sylissä niin kauan, kuin seisotaan. Heti kun istuudut niin tahtoo pois. Väsyneenä saattaa jäädä syliin nukkumaan, joskin siirtyilee aina välillä viileään kohtaan. Aamuisin Jafar pomppaa sängylle ja siitä joko naaman eteen tai kyljen päälle makaamaan. 

Jago

Tämä huomattavasti kooltaan pienempi ~1. kesäkuuta syntynyt kissaherra oli meille tullessaan kovin arka. Oleskeli lähinnä pesukoneen takana meidän ollessa hereillä ja paikalla. Parin päivän päästä uskalsi liikkua kämpässä, mutta juoksi karkuun täyttä vauhtia heti, kun vähänkin lähestyi. Vajaan viikon meillä oltuaan Jago uskalsi antaa napata syliin hyvin pieneksi hetkeksi ja silittää. Pian siitä antoikin silittää hänen ollessaan paikallaan ja rupesi hetken kuluttua kehräämään silityksestä. Siitä alkoikin hänen seurallisuutensa paljastua, ja nykyään juoksee karkuun vain, jos tietää tehneensä jotain väärää. Aina herättyään tulee vaatimaan silitystä ja kehräten pörrää päällä kunnes saa tarpeekseen. Jago saa usein tuon tapansa takia mun koneen sekoamaan hetkeksi, kun tassuttelee mun sylissä olevan koneen päältä. Myös hän tykkää ruuasta, ja onkin paremman ruokavalion ansiosta alkanut kasvaa hurjasti - vaikkei sitä huomaa oikein muuten, kuin ottamalla syliin. Todella pienihän se siis on edelleen, muttei enää niin pieni kuin tullessaan, jolloin Jagoa pystyi siis pitämään ihan ongelmitta kokonaan yhdessä kädessä, mutta nykyään on jo kahden käden kokoinen. Häntä ei ole käytetty kuin vasta sylissä ulkona, sillä valjaat ovat liian isot jopa pienimmillään. Eipä ole oikein tuostakaan yhtään tykännyt, joten saa nähdä tuleeko kasvettuaankaan ulkoilemaan.

Kissat tulevat siis todella hyvin toimeen keskenään. Leikkivät sekä nukkuvat yhdessä. Maukuvat myös toisilleen paljon, löytääkseen toisensa. Olen vain niin onnellinen, että me löysimme juuri nuo kaksi. Annetaan nyt vielä loppuun hyvin pieni tietopaketti mm. mitä meidän kissat syövät.

- Eli syövät junior- merkittyjä raksuja sekä märkäruokia (jotka on kätevissä annospusseissa!), märkäruuan sekaan laitamme vähän raejuustoa.

- Raksuja on melkein jatkuvasti tarjolla (eivät syö kaikkea kerralla vaan yleensä tarvitsee lisätä vain aamuisin), märkäruokaa saavat lähes jokainen päivä yhden pussin, pidämme siis aina satunnaisesti yhden päivän jolloin eivät saa.

- Kissanhiekkana toimii kätevyytensä ansiosta puupohjaiset pelletit, joita löytyy aika lailla jokaisesta perusruokakaupasta. 

- Puupohjaiset pelletit ovat siitä käteviä, että ne hajoavat kosteudessa, joten ne on helpompi siivota.

- Kissanlaatikkomme omaa katon, kohdan johon laittaa hajustin sekä oven, joka on otettu pois.

- Molemmat tullaan kastoroimaan jahka ovat sopivan ikäisiä siihen.

- Molemmat ovat perus maatiaisia, jotka löysin facebookista paikkakuntani ryhmästä.

Eipä mulla nyt muuta tule mieleen noista kissoista. Tuossa ne nukkuvat mun vieressäni sohvalla, kuten yleensä. Loppuun vielä pari kuvaa.

Jago tuloiltanaan mun kädelläni. Jouduttiin väkisin ottamaan se pois pesukoneen takaa, että saatiin sille näytettyä mm. missä laatikko on.

Jagon tuloiltana otettu yhteiskuva pojista.

Ja muutama päivä sitten otettu...

Mun hiukset on muuten nykyään punaiset ja tykkään kovin. Vaikkei tää taida mikään kovin pysyvä väri olla, sillä nyt jo houkuttaa kovasti värjätä muilla väreillä...