I love you no matter what

TAUSTALLE SOIMAAN

Kuukausi sitten, 13. lokakuuta, aloin seurustelemaan Aijan kanssa. Kuukauteen on mahtunut paljon, mm. ensitapaaminen ja monta ihanaa puhelua jotka on saanu mut paremmalle tuulelle aina. Joskus aiemmin luulin olevani rakastunut, mutta pakko myöntää, että en oo tuntenu ketään toista kohtaan aikasemmin näin vahvasti. Moni tietysti sanoo että se on vain alkuhuumaa, ja että myöhemmin kyllä tunteet tulee pienenemään jne. Mutta tiedän, ettei se ole niin. Joka ikinen päivä tiedän, että rakastan Aijaa eilistä enemmän ja päivä päivältä oon varmempi, etten halua ikinä luopua tästä suhteesta. Ja tiedän, että jos mokaan jotenkin tän suhteen, niin en vois ikinä antaa sitä itelleni anteeksi.

Tää on niin kliseistä sanoa, että jos se musta on kiinni, niin oisin vielä monen vuoden päästä tässä samassa suhteessa, kenties kirjoittamassa samanlaista bloggausta tai jotain muuta tekstiä, joten en sano niin. Tiedän, että tarvitsen Aijan piristämään mun päivää pelkällä olemassaolollaan vielä monen vuoden päästäkin. Ilman Aijaa en edes välttämättä eläisi tällä hetkellä, se on pelastanu mut ja saanu mut uskomaan jälleen siihen parempaan huomiseen. En halua vierelleni ketään muuta, en tänään, huomenna tai kuukauden päästäkään.

En tarvitse enää päihteitä. En alkoholia, en lääkkeiden väärinkäyttöä (johon olen myös sortunut ikävä kyllä) enkä tupakkia. Aija on paras huume, ja se on koukuttanu mut aivan täysin. Niin kauan kuin tää suhde kestää, voin olla lähempänä sitä "terveempää" elämää. Kyllä, tää ei oo kestänyt vielä kovin kauaa, tiedän sen. Mutta en oo koskaan aikaisemmin ollut lähellekkään näin onnellinen. Oon sanonut noin varmaan miljoona kertaa täällä blogissakin, mutta tällä kertaa se on totta. Aiemmissa suhteissa, kun oon niin sanonut, oon kuitenkin päätynyt olemaan yliampuvasti mustasukkainen, kun oon ollut epävarma suhteessa.

Nykyään en ammu enää yli mustasukkaisuuteni kanssa (luojalle kiitos siitä, ei kukaan voinu oikeesti kestää mua kun pääsin pahimmilleni) vaan oon tarpeen vaatiessa pienesti mustasukkainen. Koska nykyään uskallan suoraan kysyä asiasta, jos jokin saa mut epävarmaksi, ja uskallan luottaa toiseen osapuoleen tarpeeksi. Toisaalta, silti oon sitä mieltä, että mikä on mun on mun ei muiden. Vaikka joka päivä ei voikaan olla ihana, jokainen hetki Aijan kanssa edes puhelimen tai netin välityksellä tekee siitä päivästä paremman. E♥A.

Tunteenpurkauksia pitkästä aikaa

Tuntuu kuin pää voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Liikun jälleen omasta mielestä ihan hyvin, 1-2 kertaa päivässä juoksu-/kävelylenkki. Ruoka ei maistu, vieläkään. Ruoka on vihollinen. Kalorit on vihollisia. Mutta kuitenkin syön, koska sillä tavalla yritän tukahduttaa surua jotenkin. En voi sietää peilikuvaani, ja näännytän itseäni kunnes meinaan pyörtyä. Syön taas ja lähden lenkille. Kauanko tätä pitää kestää, että voin olla tyytyväinen katsoessani peiliin...?

Syöminen ahdistaa, yksin lenkkeily junaradan läheisyydessä pelottaa ja kuitenkin sorrun molempiin. Eilen lenkillä junan lähestyessä juoksin jo mielessäni alle, mutta jalat eivät suostuneet liikkumaan - onneksi. Huomenna on paluu asuntolaan, ja vastuu kasvaa takaisin aiempaan. Joudun huolehtimaan itse kaikesta. Siitä että syön, liikun, käyn koulua, nukun, hoidan Söpön ja otan lääkkeet. Kirjoitettuna se kuulostaa pieneltä, mutta sitä se ei ole. Kestänkö paineesta johtuvan ahdistuksen edes ketipinorin avulla...?

Muutenkin vituttaa, kun ensin osaston lääkäri sanoi, että annokseksi tulee 150mg iltaisin. Sitten määrä pieneni 100mg iltaisin. Ja kuitenkaan sitä ei nostettu kuin 50mg iltaisin, mikä ei auta ollenkaan. Väsymys tulee, hyvällä tuurilla, 2 tuntia lääkkeiden oton jälkeen, mielialat heittelee entistä pahemmin ja ahdistus on pidempikestoisempaa ja rajumpaa. Unet ovat vain sekavaa sotkua joissa läpi käyn ahdistavia asioita, minkä johdosta ahdistus on aamusta asti mukana. Eivätkä yölliset heräämisetkään ole kadonneet.

Onneksi aurinko paistaa risukasaankin, ylihuomenna pääsen nimittäin piiiitkästä aikaa taas kouluun ! En ois ikinä uskonut, että sanoisin ikävöiväni koulua, mutta 4 viikon tauko saa näemmä ihmeitä aikaan. Oikeesti, aivan ihanaa päästä taas kouluun, huolimatta siitä kuinka monta koetta mua odottaa.

Lopetan nyt tän tunteidenpurkauksen tähän ja rupeen laittamaan itteeni ihmisen näköiseksi, suunnitelmana nimittäin mennä Piian kanssa kylälle tänään jossain vaiheessa

Eksyksissä Seinäjoella, ahdistuskohtauksia ja kotiutuminen

Eli tosiaan, tänään kotiuduttu osastolta ja pakko sanoa, että ihanaa olla kotona 3 viikon jälkeen ! Tää viimenen viikko osastolla oli hieman, no, erikoinen. Sain vihdoinkin vapaakävelyn, 30min x 1 päivässä, ja mentiinkin sitten maanantaina heti yhden osastolla tapaamani kaverin kanssa lenkille. Mentiin ihan ihme reittejä ja kun tultiin vartti myöhässä takaisin sanottiin vaan, että eksyttiin reitiltä. Tiistaina kävin Kauhajoella kun mulla oli terapia ja näin Piiaa pitkästä aikaa ♥ Keskiviikkona mentiin taas tän osaston kaverin kans lenkille ja lähettiin sit keskustaan käveleen. Tehtiin kaikkea hullua ja sitten tajuttiin että kappas, ei mitään hajua missä ollaan ja reitti takaisin hukassa monien käännösten ansiosta. Käveltiin sit eteenpäin ja aateltiin et kyllä me vielä löydetään joku paikka mistä osattais takasin. 

Joku päälle tunti meidän lähdön jälkeen hoitaja soitti mulle. "Ootte asemalle kävelemässä, taisitte taivaltaa vähän turhan kauas, teiät on nähty. Jääkää siihen jonnekkin oottamaan niin teiät haetaan takaisin", kuulu näin tiivitsettynä puhelimesta ja sopersin siinä takaisin, että me eksyttiin. Joskus ennen kaheksaa oltiin takaisin ja hoitajista osa nauro meiän suuntavaistoille, ja osa taas syytti pelkästä uppiniskaisuudesta ja että oltaisiin yritetty karata.

Torstai alko ihan hyvin, vähän ahdisti mut otin sitte tarvittavan, kenties vähän liian myöhässä koska olin kerenny jo havahtua käsi veressä. Lähettiin päivällisen jälkeen tän saman kaverin kanssa taas lenkille ja käytiin siinä samassa kaupassa, mentiin tietenkin mettäpolkua pitkin koska kivempi reitti. Paluumatkalla joku tummiin pukeutunut meni meidän edellä ja kuulu vaan rasahduksia. No, säikähdettiin siinä kunnolla ja oltiin toisissamme kiinni ku ohitettiin se ja se paljastu tavalliseks koiran ulkoiluttajaks lopulta.

Osastolle paluun jälkeen meni n. tunti, että lähdettiin porukalla viereiseen taloon kuntosalille. Kaikki alko hyvin, pelasin pingistä, pyöräilin ja soudin laitteis. Ja sit pimeetä ja seuraava musitikuva on et istun lattialla osastolla. Törmäsin sit melkein heti tähän mun lenkkeilykaveriin ja se sano, et olin heittäytyny puhumattomaks (todennäköisesti siis kyseessä ollut tooosi paha ahdistuskohtaus), lukittautunu kuntosalin vessaan itkemään ja kun mut oli lopulta raahattu sieltä 2 mieshoitajan pakottamana pois, olin lamaantunu niin etten pystyny ees seisomaan. Osastolla oli yritettu antaa tarvittavaa, niin olin vaan riuhtonu itteni irti ja juossu sinne mistä sitten havahduin.

Illalla vielä, kun ois pitänyt mennä nukkumaan mua rupes ahdistamaan uudelleen ja viiltelin sitten käden aivan verille. Sen jälkeen paiskoin kaikkia mahdollisia tavaroita päin seinää ja kun kuulin, että hoitaja on tulossa menin ahdistuksesta täriseen istumaan pöydän alle. Hoitaja tuli sitten rauhottelemaa ja puhumaan mulle. Siinä samalla se näkin mun käden ja sano "Mä meen nyt tekemään ton kesken jääneen homman nopeesti valmiiks ja tuun sitten uudelleen". Vartin kuluttua se palas ja sano, että katotaanpas mun kättä tarkemmin, otti mua kädestä nii ja autto mun ylös sieltä. 

Se talutti mut sängylle istumaan ja katto mun kättä, joka oli täynnä viiltoja yhdeltä päivää, ja joiden keskellä luki viillettynä "AIJA ♥". Se poistu hetkeks ja palas tarvittavan sekä siteen ja vesilasin kanssa. Ekaks vedin tarvittavan ja sit tarjosin kättä. Hoitaja katto sitä vielä hetken aikaa ja hokas vanhemmat tekstiviillot ja sano et "Aijaki siellä keskellä, ois sen voinu kynälläki kirjottaa" ja rupes sitten laittamaan sidettä mun käden ympärille ohuesti. Sit se vielä peitteli mut sänkyyn, jätti oven raolleen ja sano et tulee sit josasin vaiheessa kattomaan, että nukahdinko mä.

Aamulla omahoitaja yritti sit selvittää mistä nää kohtaukset johtu, mut koska en itekkään tienny niin olin vaan hiljaa siinä. Pääsin kuitenkin kotiin ilman mitään sen suurempaa, ei vanhemmille ees kerrottu näistä mun kohtauksista ja ehkä ihan hyvä niin. Muttajoo, sunnuntaina ois sit takasin asuntolaan ja maanantaina kouluun, että arki lähtee taas rullaamaan.

It's always the darkest before you see the light

On ollut nyt taukoa vähän kaikesta. Blogista, kavereista, hevostelusta, elämästä. Juoksin pakoon omaa itteäni ja ajatuksiani niin lujaa että paloin loppuun - jälleen. Joten menin hakemaan viikko sitten tiistaina apua Kauhajoen päivystyksestä. Ja viikko sitten päädyinkin osastolle. Joten oon ikään kuin sairaslomalla kun psyyke ei kestänyt enää.

Mulla alotettiin samana iltana kunnon unilääkkeet, joiden pitäis myös tasata mun mielialanvaihteluita ja poistaa ahdistusta. En sitten tiedä mistä johtuu, mutta oon päivittäin väsynyt edelleen. Jonkin verran oon kuitenkin saanut puhuttua asioista ja mikä parasta, osa ahdistuksestakin on hävinnyt siinä. Kyllä mä varmasti vielä paranen, vaikka sitten lääkityksen tuella.

Mun päivät noudattaa niin tylsää kaavaa, etten jaksa siitä mitään kirjottaa. Mutta sunnuntaina pitäis tulla muutos koska mikäli suunnitelmat pitää niin Aija tulee sillon kattomaan mua 5 tunniksi.

This is not wonderland

Tää päivä on ollu taas sellane et ois vaan tehny mieli ampua kaikki.

Ok. Ensinnäkin, heräsin aamulla puoli yhdeksältä siihen, kun poliisi soitti mulle. En saanu enää sen jälkeen unta mutta makasin sängyssä vaan siihen asti, että kello oli yli 10 ja sitten pakkasin puolikiireessä ja mitään muuta itelleni tekemättä ku vaihtamalla vaatteet, laittamalla pipon päähän ja pesemällä hampaat lähdin kohti asuntolaa jälleen.

Mentiin sit myöhemmin xmealiin syömään, Jessica ja Piia sai mut suostuteltua ensimmäistä kertaa mukaan ja joku sais oikeesti kertoa, mitä vitun tuuria se on, että aina kun mä oon mukana niin sinne paikalle ilmestyy 3 meidän opettajaa. Siis, joskus kuukausi sitten olin hesessä mukana kans niin sinne ne myös ilmesty. No, kierreltiin sitten halpa-hallis, etueuros, lidlis, citymarketis ja uudelleen halpa-hallis syömisen jälkeen ja mukaan tarttu vähän kaikkea. Kuten esimerkiksi hiusväri. Kyllä ! Toukokuisen parturin jälkeen

(jolloin parturi sano mulle, että jos värjään hiuksia niin ne katkeaa aika ylhäältä itekseen) uskalsin viimein värjätä hiuksiani uudelleen. Blondina ne pysy edelleen, mutta sainpas vaalennettua lähemmäs mun aivan alkuperäistä väriä, joka sitten värjäyksien myötä tummunut maantienväriseksi, eli juurikasvukin lähti siinä sitten. 

Värjäyksen jälkeen tulin koneelle aivan normaalisti ja kuuntelin kuulokkeilla musiikkia täysillä, kun yhtäkkiä kuuluu vaimeesti, niinkuin mun pään sisällä huudettais mun nimeä. Eka aattelin et joo, kuvittelin vaan, mutta kun se toistu, puolen vuoden takainen palas väistämättä mieleen. Silloinhan mä kuulin jatkuvasti ääniä (yleensä ne äänet käski jotenkin vahingoittaa itteeni, tappaa itteni, laihduttaa, oksentaa, olla syömättä jne) joten tää ei todellakaan ollu kiva juttu. Menin aivan paniikkiin peläten, että palaan siihen tilaan taas et äänet kontrolloi mun elämää.

Sitte se kuulu uudelleen. Ja uudelleen. Toistu monta kertaa. Mä rupesin tärisemään, menin shokkiin, en pystyny hengittämään kunnolla ja melkein itkin. Olin varmaan 20 minuuttia siinä tilassa, kun tajusin et Piia on onlines faces. Laitoin sille viestillä et sen pitää tulla nopeesti, oon paniikis ja selitin sen tilanteen pikasesti. No, se sitte tulee hetken kuluttua ja avaa oven nauraen. Mä hyvä et pystyn hengittämään vieläkään ja samassa rupeen vaan itkemään siinä. Sit Piia selittää, et muut solulaiset on huudellu mun nimeä herättääkseen mun huomion seinän toisella puolella.

Yritin varmaan vartin kerätä itteeni siinä, edelleen aivan shokis ja paniikis ja itkien ja täristen ja yrittäen saada hengitettyä et voisin mennä niinku kysymään, et mikä oli niin tärkeetä. No, sit yks meiän solulainen media-assistentti kävelee avonaisen oven ohi ja sanoo et tuu jo. Oon vaan et "Vittu teidän takia oon ollu melki puol tuntia aiva paniikis ja shokis ja itkeny ja tärissy ja en oo saanu henkee" ja rupeen taas itkemään aivan täysiä. Ja sit yritän tas rauhottua koska tärinä ja hyperventilointi tuli takas kans.

Kulu joku 10 minuuttia ku olin taas ihan ok ja menin sinne. Ja sitte yks datanomi on et "Onks sul kaikki ihan hyvin". Rupeen taas täriseen, hyperventiloimaan ja itkemään siinä ku puoliks huutaen itkunsekaisena selitän sen tilanteen ja sit lähen pois taas rauhottumaan, oisinko siinä vaiheessa jo päälle tunnin ollu siinä olotilas. Mentiin sitten Johannan huoneeseen ja näin ja sitte oltiin siellä aiva vitun pitkään, varmaan joku 2 tuntia. Puhuttiin kaikkia henkeviä, naurettiin jutuille ja sit siinä rauhotuin lopulta ku en enää ajatellu lainkaa asiaa.

Mut oon edelleenkin vähän paniikissa siitä, ja en tiiä pystynkö menemään huomenna ees kouluun niiden takia. Koska tiiän että tuun yöllä näkemään jotaki tähä liittyvää, eli voisin saman tien valvoa yön ja aamulla sanoa opettajalle että oon edelleen shokissa tän päivän tapahtumien vuoksi ni en pysty tulemaan. Koska jos pystysinkin jotenkin nukkumaan ni se ei ois mitenkään riittävä unimäärä tai muutenkaan, niin en pystys muutenkaan olemaan tunneilla, missä mun ajatukset väistämättä menis just tän päivän asioihin. Elijoo, just nyt tekis mieli räjäyttää H-solu ihmisineen koska ilman niiden huutelua en ois joutunu tähän tilanteeseen. Ne ois voinu sen laittaa facebookissaki, milloin en ois menny paniikkiin.

Tällästä päivitystä tänään, jos joku päivä tulis sitten taas ilosempaa.

Haastetta taas

 Sain haasteen Piialta (:

 

Säännöt:

Laita seitsemän kuvaa kesästä, selitä kuvat vain yhdellä sanalla ja haasta sen jälkeen seitsemän muuta blogia tekemään sama.

 

 

  

 Kavioliittopäivä

Leiri

 

Koulukisat

 Estevalmennus

Poniprojekti

Aluekoulukisat

Ystäviä ♥

Lol, en jaksa haastaa ketään, mut tehkää jos haluutte.

Videooo piiiitkästä aikaa

Eli otin eilen itteeni niskasta kiinni ja kuvasin vloggauksen. 

Ps. Osa jo ehkä huomaskin, että annoin eilen anonyymeille kommentointioikeudet ensimmäistä kertaa mun blogin historian aikana. Ja jos se lähtee siihen et kaikki tulee haukkumaan, kun ei tarvitse nimellä laittaa niin ne myös katoaa aika nopeeta, että jos palautetta haluutte antaa niin rakentavaa.

Näetsä loppu ei oo viel lähelkää

 Vaikka aluksi vaikuttaa angstipostaukselta niin lue, sillä sitä se ei todellakaan ole !

 

"25.3.2013, maanantai

 

 Tää kahviki on vitun pahaa ja mä haluan vittuun täältä. Mulle kelpais vaikka kouluunki meno, etenki ku huomen ois köksää. Mun tekis niin mieli viillellä tai ampua pääni irti mut jos ees vihjasisinkin siit ni en vrm koskaa saa vapaakävelyitä ja ilman niit en pääse tupakille. Vielä lähes tunti että saan ees kännykäs ja yhteyden ulkomaailmaan, en kestä. Tuun hulluksi, mikä sinänsä on ironista, koska mä oon jo hullujenhuoneella. Nyt mä ymmärrän miks Jumppis sano et keväällä tehään eniten itsemurhia. Muut nauraa ja niil on hauskaa ja mä vaan angstaan tääl. Mun masennus ohjaa mua, mä en enää ite päätä tekemisistäni, en oo pitkään aikaan päättäny. Löysin toimintaryhmäs tylsän naulan ja mitään ajattelematta sen sitten laitoin taskuun. Hiplasin sitä näkyvillä ja sitte Hanksi jo veiki sen. En syöny päivällistä ku nakkailin omia vitutuksiani Matiaksen viattomaan niskaan. Koko päivän mua on vaan vituttanu ja masentanu ja Marianna tais olla ainoo joka huomas sen ees. HALUAN POIS TÄÄLTÄ !!!!"

Noin kirjotin mun osastoaikaseen päiväkirjaan tona päivänä. Toi on kirjotettu monis eri pätkis, mutta joka asias huutaa sama asia: mä olin todella masentunut.  Tosta on vähän päälle puoli vuotta, ja mä voin ylpeänä sanoa, että oon parantunu tosta ajasta aivan vitusti. Sitä ei voi kukaan kieltää. En ehkä oo terve vieläkään, mutta paranemassa päin. Pelkällä omalla tahdonvoimallani ja uskolla parempaan huomiseen. Mä oon löytänyt syyn elää. Vaikka mulla onkin välillä sellanen fiilis et masentaa vitusti, se ei silti oo samanlaista kuin viime helmi-huhtikuussa.

Silloin mun ajatukset pyöri itsemurhan ja itseni satuttamisen ympärillä. Pikkuhiljaa mä sain muuta ajateltavaa, suunnilleen samoihin aikoihin kuin Alisa synty, mikä taiskin aika lailla saada mun parantumisen liikkeelle. Mä haluan nähdä kun mun veljentytär kasvaa, mä haluan parantua, mä haluan nauttia elämästä ja olla onnellinen. Mä oon paljon onnellisempi ku mitä olin silloin ja osaan jo välillä nauttia hetkistä. Vaikkei musta aina tuntuskaan et oon parantunu niin tälläsinä hetkinä kun kattelee puolen vuoden takasia juttuja huomaan sen suuren muutoksen.

Mä oon ilonen siitä et oon parantunu ees jonkin verran, vaikka se onkin vielä vaiheessa. Hitaasti mutta varmasti mä nousen ylös tästä tosi syvästä kuilusta mis oon asustanu 3 vuotta. En halua enää palata takasin vanhaan, enkä todellakaan haluais kenenkään muunkaan sellaseen jamaan joutuvan. 

Tää biisi on niin ihana ja pitää paikkaansa joka sanalla !

Olkaa onnellisia kaikki te kun elätte, sillä elämä on elämisen arvosta, ja aina on joku syy hymyillä ! Te kaikki ootte kauniita omalla tavallanne, sano muut mitä tahansa. Te kaikki ootte selviytyjiä, te selviitte mistä vaan, älkää antako kenenkään ikinä saada teitä surullisiks ja masentuneiks, sillä ne ihmiset ei oo sen arvosia. Sä oot arvokas ja täydellinen just omana ittenäs ! Jos joku haukkuu teitä, älkää kuunnelko vaan hymyilkää ja lähtekää pois paikalta ja unohtakaa ne sanat. Arvostakaa itseänne, sillä jos ette arvosta itseänne, miten kukaan voisi arvostaa teitä ? Muista olla iloinen !

When everything's wrong, you make it right

Tästä voi tulla hieman siirappista tekstiä, koska tää on sille yhdelle täydelliselle naiselle, joten jos et kestä niin älä lue alas (huom Piia: tää koskee nimenomaan sua...).

Puoli vuotta sitten mä kuulin ekan kerran sun nimen, ja kävin heti stalkkaamassa sut facebookista. Selasin sun kuvat ja mietin et kuka oikeen oot. Pari viikkoa myöhemmin kuulin et tykkäsit siitä yhestä. Sain kauheen mustasukkasuuskohtauksen ja en voinu enää hillitä halua pyytää sua kaveriksi. Seuraavana päivänä hyväksyit sen ja aloin heti samana päivänä puhumaan sulle. Eka mun tarkoitus oli saada sut tajuamaan, että se jätkä on mun, mut se kääntyki lopulta siihen et puhuin sulle elämästäni. Rupesin illalla ite kelaamaan et mitä ihmettä, vihasin sua ja sit rupesin avautuun sulle ku oisin tuntenu sut jo pitkään ja oltais hyviiki ystävii.

Tilanne sit kehkeyty siihen et sä sait sen jätkän itelles, mun pienellä avulla (leikitään ainaki niin) ja meistä tuli ystäviä. Puhuttiin ja pian tajusin et oot mulle yks tärkeimmistä, koska sulle pystyin puhumaan kaikesta mikä mun mieltä paino, melkein yhtä hyvin kuin omille salaisille tunteenpurkauslappusilleni. Vähitellen mun luottamus vaan kasvo ja pian tajusin, että kerroin sulle jo joka ikisestä pienestäkin asiasta. Samoin mä kuuntelin kaikkia sun murheitas ja lohdutin parhaani mukaan. 

Elokuun lopulla tajusin et aloin ajattelee sua vaan enempi ja enempi. Syyskuun alussa aloin tekstailemaan sulle kännykällä muulloinkin kuin sillon ku olin angst. Samalla aloin säästelemään sulta tulevia viestejä joissa oli pientäkin kehua mua kohtaan, joissa toivotit hyvää yötä/huomesta tai joissa oli sydän. Ei kestänyt kauaa kun Piia jo sano et "Pian te ootte yhessä" johon  mä vastasin että vitut, sä seurustelet mun entisen kanssa. Piia totesi että et kauaa. Nauroin kuitenkin siinä tilanteelle.

Parin päivän päästä tajusin, että entä jos Piia olikin puoliksi oikeassa. Rupesin hymyilemään jo pelkästään kun vastasit mun viesteihin, ja tiesin et oon menny ihastumaan suhun. En uskaltanu sanoa asiasta kellekään, vaikka mun tekikin kovasti mieli kertoa siitä sulle. Uskallus ei kuitenkaan riittänyt, sillä en halunnu pilata mun tunteilla meiän ystävyyttä. Sain kuitenkin pientä mielihyvää kun valitit sun ja sen huonompaan päin menevistä jutuista.

Vähän ennenku lokakuu alko sä sanoit mun askissa, että sul ois yks juttu kerrottavana. Mun sydän sykki niin lujaa et sen melkein pysty kuulemaan. Kerroit tykkääväs toisesta, ja oon varma et koko huone sykki mun sydämen tahdissa, etenkin kun lopulta sanoit sen olevan mä. Pienen hetken kuluttua kerroin et tunnen samoin. Mun ois vaan tehnyt mieli mennä juoksemaan maratooni sen fiiliksen voimalla mitä sun sanas sai päälle. Pari päivää myöhemmin soitit ja sanoit ne sanat. "Mä rakastan sua" menin hiljaseks ja en ollu uskoa että kuulin oikein. Sain kuitenkin kerrottua, että niin mäkin sua.

Tiesin, että vaikka sanoisit mitä, niin seurustelit vielä sen yhden kanssa. Kului jonkin aikaa ja olin valmis odottamaan niin kauan kuin tarvitsee, että löydät rohkeutta ja keinon jättää sen ilman et teidän välit menee täysin piloille. Sitten kerroit tehnees sen. Olin hetken ihmeissäni ja kuuntelin sua, tehden kaikkeni ettet tuntis siitä niin syyllistä oloa ku mitä tunsit. Toki se oli mullekin hankala tilanne, koska itehän olin myös osittain syypäänä et miks erositte.

Päiviä kului ja tiesin et rakastan sua enemmän ku ketään koskaan aikasemmin. Sä oot saanu mut muuttamaan tapojani paremmaks pyytämättä edes. Mä teen ne sun vuokses, että tää suhde pelittäis mahdollisimman hyvin. Ja sitten, vähän aikaa siitä, toissapäivänä jos tarkkoja halutaan olla, laitoit mulle viestin, että haluisinko olla sun kanssa. Olisin hullu jos en haluaisi, koska en tiedä ketään ihanampaa ja täydellisempää naista ku sä, älä ikinä unohda sitä, koska mä rakastan sua aivan helvetisti. ♥ Ps. Kyllä oon ilkeä kun lisään tän tänne kun et pääse koneelle ennen perjantaita mut en aio mainita tästä ni et pysty suuttumaan :3 Vaik ei se haittais jos suuttusit ku oot sillonki ihana ;3

Kisapostaus & SWEET SIXTEEN ♥

Eli näin alkuun: hyvää syntymäpäivää mulle cx Tää on se päivä mitä oon oottanu 8 vuotta (hui, puolet mun elämästä).

Mutta tosiaan, tänään oli JaRalla kisat joissa menin Rassella seuracupin luokan eli 50cm. Aluksi ulkona verkatessa aattelin ettei tästä tuu yhtään mitään kun on niin pieniä ja Rasse tuntu niin löysältä. Otin sitten ulkona pari hyppyä ja kas kummaa, Papparainen terävöityi. Mentiin sit sisälle itse verkkaan, ja otin tarpeelliset 2-3 hyppyä kumpaankin suuntaan ilman ongelmia. Verkan jälkeen takaisin pihalle oottamaan omaa vuoroa.

Kun lopulta tuli meidän vuoro kertasin sen radan ja lähdin laukkaamaan. Rasse ampas matkaan ja koko päädyn ennen ekaa estettä sitä jarruttelin minkä johdosta eka este kolahti mutta pysy onneks ylhäällä. Sen jälkeen Pappa keskitty ja loppurata mentiin ongelmitta. Vauhtiakin riitti ja olin aika monesti varma, että nyt tapahtuu jotain. Perusrata päästiin puhtaasti ja kun arvotelu oli 367.1 niin jatkettiin suoraan uusintaan. Tein vaan yhen oikaisun, koska oli vaan 2 mahdollisuutta ja Rasse meni niin hyvällä uusintatempolla ettei mun tarvinnu yrittää kääntää siitä toisesta (vaarana ois ollu et mentäis väärä este).

Selvittiin maaliin asti virheittä ja maalilinjan jälkeen heitin ohjat kaulalle ja taputin molemmin käsin Rassea. Vielä ennen pihalle menoa pussasin sen kaulaa ja hetken kuluttua meidät kuulutettiin palkintojenjakoon. Ainoostaan virhepisteet ratkas, joten sekä mä että äitee oltiin palkintojenjaossa ja hymyä kyllä riitti tollasten nollaratojen jälkeen. Cupin johto säilytettiin Rassen kanssa ja etumatkaaki pisteissä tuli taas.

Kisat meni kertakaikkiaan hyvin huolimatta, että tänään on virallinen epäonnenpäivä (: Kyllä meidän 16v-tiimi on vaan niin paras ♥

Tänään en sen kummemmin juhli vielä synttäreitä, vaikka sen 16 vuotta tulikin tänään täyteen. Tiistaina ois tarkotus sit vähä enempi ku porukat lähtee Jyväskylään.Mutta pakko kyllä myöntää, että on kyllä parhaat synttärit ku ikinä aiemmin ollu ! Ahihi, yksi viesti voi todellakin saada maailman muuttumaan ♥ Rakastanrakastanrakastan sitä naista, parempaa lahjaa se ei ois voinu antaa !

 Viel ei oo tullu mun ja Rassen kuvat perille, joten tossa toinen perille tulleista kuvista äiteestä ja Söpöstä (: © Piia